Ja niin kului se aika, jota ennen sanottiin lämpimäksi vuodenajaksi, heikon kansan ahertaessa Urjan kiihottamana. Ihmisiä horjui teillä, kaatui ja kuoli. Mutta toiset ponnistelivat edelleen, tylsästi, puutuneesti — mutta kuitenkin.
Yhtäkkiä alkoivat vyörymyrskyt pyyhkiä Borealiaa. Ne tulivat aikaisin, odottamatta — ja ne toivat tullessaan viikatemiehen, joka teki puhdasta jälkeä.
— — — Eräänä päivänä laahustaa Urja ulkoa Kapitolioon. Hän ei muista montako päivää myrskyä on kestänyt, hän ei muista onko yö vai päivä. Kauhun kuvat tanssivat hänen silmiensä edessä: ihmisiä juoksee ulos asunnoistaan, syövät lunta, piehtaroivat, ulisevat, kuolevat ja jäätyvät. Tuolla kaksi mielipuolta kuristavat toisiaan, korisevat ja heittävät henkensä. Täällä mies syleilee naista hangessa, myrskyn ulvoessa — he käpristyvät yhteen ja heittävät henkensä syleilyasennossa. Tuolla taasen kaksi naista paloittelevat lapsen ruumista syödäkseen, riitaantuvat ja juoksevat myrskyn helmaan, hautautuen sinne. — — — Ja niin edespäin — loputtomasti. — — — Urja kulkee nelinkontin rappuja ylös. Hänen jäsenensä nytkähtelevät, silmät verestävät ja kädet ovat nyrkissä. Kapitolio on autio ja tyhjä.
— Tarja, sähisee Urja. Missä on Tarja?
Myrsky vastaa jylinällä ja omegametalli valittaa.
— Tarja! Pian, pian, pian — — —!
Meteori vonkuu ja räiskähtää vastaukseksi.
Urja laahustaa seuraavaan kerrokseen, istuu rapuilla ja huutelee
Tarjaa. Vihdoin tulee hän pieneen suojamaan.
Siellä makasi Tarja permannolla. Hän oli nähtävästi retkahtanut siihen tuolilta. Hänen ruumiinsa tempoi ja nytkähteli kuin suonenvedossa. Urja ryömi hänen luoksensa, otti hänen päänsä syliinsä ja soudatti häntä valittaen. Myrskyn tukehduttava ja ellottava paine tunki tännekin. Kapitolio huojui ja rätisi ja omegametalli piti helvetillistä melua. Meteori osui kattoon. Se puhkasi katon ja toisen seinän sekä humahti lumeen. Valoputket irtaantuivat huoneissa ja putoilivat paukkuen ja rätisten alas.
— Loppuu, loppuu, kaikki loppuu, hyrisi Urja ja keinutti lattialla ruumistansa, sylissänsä Tarjan pää. — — — Kun tulisi pian kuolema, kun tulisi, ja tämä loppuisi pian, hän lauloi. Tarja ystävä, kaikki ovat kuolleet, kaikki, kaikki, kaikki — —. Huh, miten tukahduttaa! Tarja ystävä, kuuletko minua enää? Nouse, lähtekäämme, täällä tukehtuu!