Mutta sitte hän keksi, että Turja tuleekin suuren retkikunnan kera hakemaan heitä ja senvuoksi on kulku hidasta. Ja hän antoi mielellään tälle retkikunnalle aikaa muutamia päiviä. Mutta kun se ei sittekään saapunut perille, ei hän enää mitenkään jaksanut odottaa kotona vaan lähti jäätikölle vastaan.
Hän oleili siellä miesten kanssa monta päivää, metsästeli ja nousi nunatakeille tähdäten tuntikausia kaukoputkellaan etelänpuolisia jäätiköitä. Ja joka ilta hän oli yhä vaiteliaampi ja synkempi.
Lopulta hänen kuitenkin täytyi kuin täytyikin kääntyä takaisin Borealiaa kohti, näkemättä sitä mitä hänen kaukoputkensa haki etelän jääkentiltä.
Joka askeleella hän eteni valoisista toiveistansa, uuden elämän kuvitelmistansa — niitä jäi suuret määrät sinne etelän jäätikölle. Se sarastus, jota hän oli eteläiseltä taivaanrannalta odottanut, jäi auttamattomasti kauas, kauas. Ja matka piti taas siihen maahan, jossa oli pimeätä ja synkkää kuoleman odotusta. Oli niin sanomattoman raskasta raahata ajatuksensa sieltä etelästä, jossa se oli pitkiä aikoja temmeltänyt, peruuttamattomasti tuonne pohjoiseen varjojen maahan. Joka askel vei pois elämästä ja ilosta ja lähemmä surua ja kuolemaa.
Kun hän tuli kotiin istuivat he Tarjan kanssa pienessä suojamassa monta tuntia ääneti. Urja katseli Avaruuteen ja Tarja katseli häntä. Vihdoin Urja nousi, otti Turjan kuvan, jonka hän oli itse piirtänyt hänestä kauan sitte, katseli sitä, heittäytyi kasvoilleen pöydälle ja itki. Tarja tuli hänen luoksensa, silitti ainoalla kädellänsä hänen hiuksiaan ja puhui hiljaa ja lempeästi:
— Niin. Urja on vielä siinä ijässä. Niinpä niin. Se on raskasta — minustakin se oli silloin raskasta, kun minä jäin yksin kuolemaa kohti kulkemaan. Mutta Urja ystävä katsoo minua, minä olen sen jo voittanut. Minä olen valmis astumaan Suuren Rauhan portista. Kyllä sen voittaa, ihminen voi voittaa kaikki. Minä en tahdo lohduttaa Urja ystävää valheella, sanomalla, että kyllä me vielä menemme etelään. Minusta tuntuu, ettemme me tästä maasta lähde ennenkuin tomuna Avaruuteen. Minä sanon tämän suoraan, sillä uskon, että se on parempi. Mutta minä tahtoisin lohduttaa sillä, että ihminen voi voittaa kaikki. Tahtoisin, että Urja ystävä löytää lohdun itsestään. Mehän olemme taistelleet suuria taisteluja. Ja minä luulen, että me pääsemme jo pian rauhaan.
Urja tarttui kiihkeästi Tarjan käteen. Tämä kurttuinen, raajarikko kumarainen mies seisoi kuin valossa, seisoi kuin sankari ja — hymyili kirkasta hymyä. Urja ei nähnyt tämän miehen käkkyräistä vartaloa, ei hänen ryppyisiä kasvojaan, hän näki ja tunsi sen ihmeellisen voiman, mikä hänestä säteili ja mies ja tämä voima ja valo sulivat yhteen. — — —
Kun Urja sitte taas pääsi lopulta kiinni kovaan todellisuuteen, päätti hän, Turjan sanat muistaen, että taistelua on jatkettava viimeiseen saakka. Hän ei luopunut siitä ajatuksesta, että Turja tulisi pian heitä hakemaan. Hän oli aivan varma siitä, että hän ensi talvena tulisi.
Mutta kansa ei voi elää täällä enää ensi talvea.
Siispä on lähdettävä jäätikölle ja pyrittävä etelää kohti, jotta tavataan Turjan retkikunta mahdollisimman pian! Ja tätä varten alettiin nyt varustautua. Vähän oli toiveita kunnollisista varustuksista. Ei ollut kelkkoja, ei ollut riittävästi kasematteja, ei akkumulaattoreja. Puvuista oli kova puute, ruokavaroja saataisiin kokoon kovin niukasti. Mutta kuitenkin: oli tehtävä kaikki, mitä tehdä voitiin, ja lähdettävä.