Turja näki Sonjan avomielisen ja herkän ihastuksen ja haki katseillaan Sorjaa, nähdäkseen, mitä hän piti juhlasta, mutta ei keksinyt häntä enää missään. Sonjan ihastus miellytti Turjaa. He tulivat lähemmäksi toisiaan seistessään tässä saman tunnelman lumoissa. He vaihtoivat muutamia sanoja ja tunsivat niiden tulevan molemmin puolin herkästä, ystävällisestä mielestä. Ne olivat kuin lämmin luottava kädenlyönti.
Tuhansia ja taas tuhansia kokoontui Kapitolion edustalle suurelle aukeamalle. Sotajoukkoja seisoi sivustoilla ja keskustassa. Kansa kiitteli taistelijoita ja kukitti heitä.
Tultiin ilmoittamaan, että halutaan kiittää myöskin Turjaa.
— Jopa nyt jotain, ihmetteli Turja. Kansani alkaa hassutella.
Hän astui kuitenkin aukeaman puoleiselle maasta koholla olevalle ulkonemalle. Muuan mies heitettiin aukeamalla olevan veturin katolle.
Hän katsoi vihaisesti heittäjiinsä ja huusi sitte:
— Täällä nämä pojat vaativat, että on sanottava Turjalle: kiitos! ja että me luotamme häneen kuin luonnonlakiin. Minä sanoin, että tietäähän hän sen piru vie ilmankin. Mutta ne nakkasivat vain minut tänne. — Toimittakaapa minut nyt sukkelaan alas täältä, virkkoi hän sitte ympärillänsä seisoville.
— Meidän on kiitettävä kaikkia tai ei ketään, huusi Turja vastaan.
Vain kaikkien kansamme jäsenten yhteen kootulla voimalla me voitimme.
Mutta joukossamme on ollut yksi henkilö, joka ei kuulu kansaamme, ja
hän teki kuitenkin ratkaisevia tekoja hyväksemme. Monet hänet tuntevat
— Sorjan. Häntä teidän on syytä kiittää.
— Missä on Sorja? huudettiin.
Turja haeskeli häntä taasen katseillaan, vaan ei löytänyt. Mutta sitte kuului hänen äänensä erään sivurakennuksen ulkonemalta.