Jo yön pimeydessä syttyivät ensimmäiset taistelut. Borealian joukot käyttivät hyväkseen pimeässä kiiluvia tähtäimiään ja tuottivat vihollisille suurta tuhoa.
Vasta seuraavana päivänä alkoivat päärynnistykset. Ekvatorialla oli vielä suunnattomasti joukkoja niemimaalla, mutta vähitellen huomattiin, että suuri osa niistä oli kapinallisia ja pysyi toimettomana.
— — — Ja toisena päivänä hajosivat vihdoin rintaman sivustoilla vielä toimivat vihollisjoukot hurjaan pakoon. Laumat vyöryivät etelään sekasortoisina ja kurittomina. Ne eivät enää totelleet päälliköltänsä, vaan alkoivat heitä surmata. Kaikesta päättäen oli nyt tapahtunut lopullinen ratkaisu ja Borealia oli vapaa.
Osa Borealian joukoista palasi kotiin, osa jäi puhdistamaan taistelutantereita ja kaiken varalta jatkamaan vielä vartiointia.
Siitä päivästä jona Borealian joukot palasivat kotiin, muodostui valtava juhlapäivä. Työt seisautettiin. Tiet, asunnot, tehtaat, voima-asemat koristettiin kukilla ja lehvillä. Talojen katoilla säihkyivät eri väriset liekit ja radiosäteet. Ne lensivät eri suuntiin, muodostaen viuhkoja ja kiehkuroita. Tämä oli ensimmäinen riemullinen kasvien, lehvien, kukkien juhla sitte menneiden aikojen, jolloin Vanhassa Borealiassa vielä tuuli humisi puissa ja hyväili kukkia. Se oli sen vuoksi uuden maan ja uuden elämän juhla yhtä paljon kuin voiton ja pelastuksen juhla. Kun suuri radiosäde vongahti ilmaan läntisistä metsistä, tulvasi kotona oleva kansa teille ja katoille. Se kantoi puvussansa kirkkaita värejä, sen silmät säteilivät ja hymy loisti jokaisen kasvoilla. Meluamatta, hiljakseen parveili se teillä ja katoilla ja katseli pelastettua maatansa ja odotteli eri suunnilta palaavia taistelijoita. Kävi vieno tuuli. Meren lahti sädehti ja kimalteli auringon valoa. Siellä seisoivat kaikki alukset kuvioissa ja suitsuttivat ilmaan erivärisiä liekkejä.
Samalla aikaa lähenivät joukot lännestä, pohjoisesta ja etelästä. Ne lauloivat taistelumarssia, yksinkertaista ja jykevää. Kaikki joukot teillä ja katoilla yhtyivät siihen ja yhtäkkiä kajahtaa suuresta ellipsoidista Kapitolion katolta pauhaavia sointuja, marssin sointuja marssin tahdissa. Joka säkeistön lopussa jymähtää kymmenen suurta rautaputkea eri puolilla Borealiaa.
Joukot vyöryvät Kapitoliota kohti. Ne liikkuvat tyynesti tahdissa ja järjestyksessä. On kuin jokin yhteinen hermosto hallitsisi koko tätä kansanpaljoutta — niin luontevasti ja järjestyksessä sen liikkeet käyvät.
Kapitoliossa on Turja esikuntineen ja myöskin Sorja ja Sonja ovat saaneet luvan tulla sinne.
Sonja katselee ja kuuntelee syvään hengittäen ja silmät loistaen vakavan kansan syvää ja juhlallista iloa. Hän oli ollut sadoissa, tuhansissa tilaisuuksissa, joissa olisi ollut tarkoitus olla iloinen. Mutta kertaakaan ei ilo ollut temmannut häntä näin ehdottomasti mukaansa. Tuo aaltoileva jymisevä tahti oli kuin sisäisen voiman paisuilemista, niinkuin olisi meri aaltoillut ja soudatellut häntä kirkkaissa hurmaavissa avaruuksissa. Marssin aallot löivät hänen läpitsensä kiireestä kantapäähän ja värisyttivät häntä ja hänelle nousivat kyyneleet silmiin. — Ah, iloa, iloa oli hän etsinyt. Mutta koskaan hän ei ollut käsittänyt, mistä ilo syntyy. Nyt hän sen tietää, voi, nyt hän sen tietää. Ilo on sisäisen voiman ihanaa maininkia suuren työn jäleltä. Ei ole mitään iloa ilman ponnistusta. Lepäävä energia ei koskaan joudu tällaiseen aaltoiluun.
Sorja ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän iloa ja juhlaa. Hän käveli eräässä suojamassa hiljaisin, pehmoisin liikkein edestakaisin, pyöritti vyönsä koristetta ja mietti. Kerran hän aikoi puhutella Turjaa, mutta muutti sitte mieltä, vetäytyi syrjään ja katosi pian.