Kun mitä kummallisimpien järjestelmäin esittäjäin ja lähettien tulva jatkui, käski Turja erikoisen kirjurin ottaa heitä vastaan ja tehdä muistiinpanoja heidän nerontuotteistaan. Hän tarkastelee tultuaan niitä hauskuudekseen.
Seuraavan päivän iltana tervehti hän jo Borealiaa radiosäteellä jäätiköltä ja näki kaukana etelässä Borealian vastaavan. Ja sitä seuraavana iltana riehui jo lumimyrsky retkikunnan kasemattien yllä.
XIV luku. Horna kuohuu.
Kun Sorja ja Taitsa saapuivat siihen Ekvatorian asutuskeskukseen, jossa Turja oli käynyt, ja jossa Ekvatorian hallitus oli suurimman osan vuodesta aina majaillut, tunsivat he heti ilmassa yhteiskunnallisen myrskyn tunnelman. Ihmismassoja virtaili ja kuljeksi päämäärättömästi rannassa, teillä, puistoissa. Oli meluavia kokouksia, joissa puhuttiin, huudettiin, puitiin nyrkkejä ja ruhjottiin muutamia osanottajia hengiltä. Oli ryöstettyjä taloja, oli savuavia raunioita, oli mätäneviä ruumiita siellä täällä tien vieressä, usein alastomiksi ryöstettyinä. Teiden, katujen ja kanavien leima oli kokonaan muuttunut. Ei näkynyt vallasluokan komeita viittoja ja puolialastomia vartaloja, ei kaduilla eikä aluksissa. Kaduilla kulki ja kanavilla souteli asestettuja sotilaita ja orjia sekä suunnattomat määrät huumaantunutta rahvasta yleensä. Joukot olivat ilosta juovuksissa. Ne kulkivat edestakaisin, lauloivat ja liekuttivat puunlehviä. Melkein kaikki työt seisoivat. Kerjäläisillä oli kultaiset päivät. He saivat mitä ikinä halusivat. Ja suurimmassa kunniassa näyttivät olevan Borealian sotakentiltä palanneet raajarikot, sokeat, kuurot ja tylsämieliset sotilaat tai sotilaanjäännökset, jotka kerjäilivät teiden varsilla.
Sorja ja Taitsa saivat kuulla, että hallituksen "piiskajoukko" oli surmattu viimeiseen mieheen, että joukko vallassäädyn miehiä ja naisia oli mennyt samaa tietä. Mutta yleensä heidän oli sangen vaikea saada selkoa tapahtumista.
Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli kerätä luotettavia miehiä ja naisia yhteistoimintaan, jotta saataisiin edes tapahtumain langoista selkoa. He päättivät luoda kaksi "hermokeskusta", toisen tänne ja toisen suureen asutuskeskukseen maapallon toiselle puolelle. Sorja kerää ystäviänsä ja kannattajiansa sotajoukosta ja Taitsa menee puhuttelemaan kansansa pääosaa, joka yhä asui hänen synnyinseudullaan.
Kun Taitsa saapui siihen satamaan, jonka äärillä hän oli lapsuutensa viettänyt, havaitsi hän myrskyn ennättäneen jo sinnekin. Sama joukkojen liikehtiminen, sama ilo ja humina. Hän näki vanhoja tuttavia kulkemassa joukoissa, kiihtyneinä, silmät loistaen ja mieli nähtävästi ensi kerran elinijässä arkielämän yläpuolella aaltoilemassa.
Hän ymmärsi niin hyvin heidän ilonsa, heidän mielensä aaltoilun.
Tuolla menee muuan mies, joka hänen täällä ollessansa asui pienessä kurjassa mökissä erään mäen syrjässä. Mäeltä juoksi vesi ja lika hänen mökkinsä pihaan. Hän muistaa selvästi mökin lahonneen seinustan, sen kitisevän oven. Siellä sisällä oli syntymästä saakka mielipuoli poika kytkyessä, liaten tuon tuostakin yhden nurkan tukehduttavan pienen mökin permannosta. Siellä oli pari muuta lasta, käppyräinen vaimo; miehellä oli ollut parantumaton tauti. Hän on vielä elossa ja nyt hänen silmänsä loistavat. Taitsa tietää, mitä hän ajattelee: toista pientä huonetta itsellensä, sen verran maata, että voisi elää mökillänsä — ja mieletöntä poikaansa johonkin Ekvatorian hoitolaan. Hän toivoo ja uskoo, että tämä humaus suo hänelle tuollaisen onnen.
Tuolla toinen vanha tuttu, yhdeksän lapsen isä, joka ei vaimoinensa ole moniin vuosiin nukkunut yhtään rauhallista yötä. Lapset, vaimo ja hän itse ovat sairalloisia. Taitsa muistaa selvästi, miten monta kertaa hän näki alastoman pikku raukan itkevän hänen mökkinsä edessä olevassa likaisessa solassa, joka teki eteisen virkaa. Hänkin toivoo lapsillensa hiukan helpompaa elämää kuin mitä hänellä itsellään on ollut.