Tämä kuvaus on oleva sangen puutteellinen. En ole kirjoittanut juuri mitään sen jälkeen kun paperikori nieli pari ensimmäistä kertomustani. Tunnen kuvausvoimani heikkouden, tyylini kompastukset, esteettisen viljelykseni puutteellisuuden. Toiseksi kaipaan tätä kuvausta kirjoittaessani laajoja tähtitieteellisiä tietoja ja ennenkaikkea kosmillisen fysiikan tuntemusta. Monet päiväkirjassa esiintyneet seikat jäävät täällä meidän maapallomme pinnalla harjoitetun tieteen valaistusta vaille.
Minä ihailen kyllä irlantilaisen fyysikon Fournier d'Alben kosmillista runoutta, kun hän kuvittelee linnunradan elolliseksi elimistöksi. Minä en ole voinut olla tuntematta suurta iloa tutustuessani pessimistisen filosoofin Eduard von Hartmannin suljettuun systeemiin ja entropialakiin perustuvaan ankaran johdonmukaiseen maailmankuvaan ja Henri Poincare'n keskitettyyn ja tiiviiseen ajatteluun.
Mutta sittekin olen enemmän luottanut Max Planckin mahtavaan näkemykseen ja rautaiseen logiikkaan ja Svante Arrheniuksen kosmilliseen fysiikkaan. Senpä vuoksi olen ihaillut tosiasioille perustuvana sitä maailmankuvaa, jonka Arrhenius "Tähtien kohtaloissaan" runoilee näin:
"Suuri nebuloosa [tähtisumu] sai alkunsa kahdesta yksilöstä, kahdesta usvasta, jotka kohtasivat toisensa matkatessaan äärettömissä avaruuksissa. Siellä kellui äskensyntynyt ojennellen pyyntilonkeroitaan vilpoisiin eetteriaaltoihin ja kasvoi ja voimistui yhteyttämällä itseensä niitä pieniä olennoita, joita laineet kantoivat sen luo. Nyt se on ehtinyt kehityksensä huipulle ja alkaa hajota molekyleiksi, joita täällä vastaavat aurinkokunnat, jotka vuorostaan ovat rakentuneet taivaankappaleista kuten molekylit atomeista. Huimassa nuoruushuumassa nämä kiitävät halki avaruuksien eläen omaa yksilöllistä elämäänsä. Kerran ne todennäköisesti osittain hajoovat tomuksi, joka on oleva uuden elinvoimaisen tähtiusvan ravintona. Toinen osa aurinkokuntia kangistuu kylmästä ja paleltuu vähitellen kuoliaaksi, mutta herää uuteen elämään törmätessään kohti johonkin taivaanusvaan taikka toiseen taivaankappaleeseen muodostaen 'uusia tähtiä' ja planetaarisia usvia. Ja niin nämä tähtiusvat alottavat uuden kierroksen olemassaolonsa kiertokulussa ja elettyään loppuun ikänsä, jonka pituus on suhteellinen niiden suuruusmittoihin, s.o. voidaan hyvinkin arvioida miljooniksi biljooniksi vuosiksi, antavat taas alun uusille taivaanolennoille. Ja loppumaton kiertokulku jatkuu iankaikkisesti."
Mutta minä tiedän myöskin, että relativiteettiteoria on mullistamaisillaan koko maailmankuvamme. Ja täytyisi olla erinomaisen perehtynyt tieteen viimeisimpiin tuloksiin, ennenkuin voisi antaa meidän maailmalle luotettavan ja perustellun kuvan niistä valtavista tapahtumista, joista avaruudesta tullut päiväkirja kertoi. Sitä en ole minä. Ja siksi tiedän kuvaukseni monessa suhteessa vaillinaiseksi.
Sitte tiedän myöskin, että eräät sanovat kirjani luettuansa: eihän tämä ole mitään taidetta! Minä voisin tähän vastaukseksi viitata noihin Renanin sanoihin teoksessa "Dialogues philosophiques":
"Joukko seikkoja, jotka tänään kuuluvat vaiston alaan, tulevat ajattelun alueelle. Taide tulee siitä kärsimään ja suuri taide vieläpä häviämäänkin. — Se aika tulee koittamaan, jolloin taidetta pidetään menneen ajan luomana, jota tullaan ihailemaan, mutta ei seuraamaan. Ehkä tulee aika — me näemme sen jo lähestyvän — jolloin taiteilijaa pidetään anakronismina, kun taas tiedemies yhä enemmän saa arvonantoa osakseen."
Mutta minä en tee sitäkään.
Lausun vain, että en taiteile enkä muuten keekoile. En herkuttele enkä peilaile. Kirjoitan vain aivoistani pois eräät hirmuiset mielikuvat, kirjoitan kuvauksen näkemyksestäni.
* * * * *