"Me iskimme miekoin ja miekkani oli minulle rakas kuin ihana morsiameni, joka lepää rinnallani. Veressä on miekkani kylpenyt, korppi on minua seurannut. Kiivaasti me ottelimme, ihmisten asunnot peittyivät liekkeihin, ja me makasimme niiden veressä, jotka portteja vartioivat." — niin, ja joka saattoi laulaa näinkin:
"Muistan murhan ma ensimmäisen, kun Gullveig keihäiden kärjissä vietiin, Odinin salissa poltettiin; Kolmasti polttivat kolmi-synnyn, kuitenkin elää hän nytkin vielä."
— Joka oli mukana, kun maata puhdistettiin pedoista, kun viljeltiin ihanaa lumetonta maata, kun alettiin taistelu lunta vastaan, kun paettiin Ekvatoriaa ja sieltä Borealiaan ja joka vihdoin on satoja vuosia taistellut täällä Borealiassa. Tämä Turja, jonka ikää ei osaa sanoa, jolle vuosituhat on niinkuin hetki ja kuolo vielä tuntematon, se alkoi liikahdella, oikoa jäseniään ja kysyä mitä tässä nyt on tekeillä. Ja se mittasi tälle murtuneelle tämän päivän Turjalle tätä tapahtumaa vuosituhansien mitalla, miljoonien kärsineiden ja kuolleiden mitalla ja sanoi: Katso, luuletko sinä poikaraukka olevasi yksin ja se kaikkein onnettomin? Katso tänne, näitä menneitä tuhansia miljooneja, jotka tämän tähden tomuun jo ovat tomunsa sekoittaneet. Katso näitä miljooneja puolisonsa ruumiin ääressä itkeneitä tai mykkinä kärsineitä, katso näitä vanhemmistaan jääneitä lapsia, lapsensa kadottaneita vanhempia. Tuhat miljoonaa kertaa, monta kertaa useammin vielä, on maailmassa toistettu sama tuska ja suru. Katso näitä mereen hukkuneita, jotka ovat yöllisellä pauhaavalla ulapalla yksin kamppailleet ja joiden kuoleva silmä on syvyyteen vajotessaan nähnyt vain tähden taivaalla tuikkivan, katso näitä tulessa palaneita, näitä taistelutantereilla henkensä heittäneitä, jotka ovat polttavin huulin huutaneet tuskansa avaruuteen. Katso näitä nälkään kuolleita, katso näitä, joilla ei elämässään ole ollut tervettä päivää ja näitä, jotka ovat itse tuskansa lopettaneet — — — Kaikki he ovat tunteneet tuskansa, niinkuin sinäkin, hirmuisena, uutena, odottamattomana. He ovat aivan varmaan jonakin hetkenä olleet sitä mieltä, että heidän onnettomuutensa on suurin, että sitä ei voi kestää. Ja kuitenkaan ei tämä tähti ole siirtynyt sen johdosta hiventäkään radaltansa. Kuitenkin on elämä vyörynyt eteenpäin uomassansa heidän ohitsensa, heidän ylitsensä. Ja sen täytyy vyöryä eteenpäin. Kun elämä polttaa ainetta, niin se itse tuntee tuskaa. Mutta Ikuinen Laki säätää sen kuitenkin hehkuttamaan ainetta Avaruuden rannattomilta ulapoilla. — — —
Turja nousi ja laskeutui hiljalleen lumiveturiin.
Aamun valjetessa seisoi hän Kapitolion katolla hyperboloidin reunalla ja katseli kuollutta maata. Valtaisena kuvasarjana kävivät hänen mielessänsä tämän maan kohtalot. Hän näki ensimmäisen metsästäjän, puoli-ihmisen, lymyvän tämän maan aarniometsissä ja kaatavan sen suuria eläimiä. Hän näki hänen kilkuttavan kivistä asettansa ja tekevän päivän työtä saadaksensa tulen. Sitte ilmestyy viljelty täplä sinne tänne metsien keskeen ja lapset leikkivät majapahaisten edessä. Täplät laajenevat, ihmisten luku kasvaa, syntyy asutuskeskuksia, teitä, siltoja j.n.e. Sodat ja taistelut vyöryvät maan yli, sukupolvet vaihtuvat, syntyvät ja kuolevat — ja sitte matelee jäätikkö pohjoisesta ja uhkaa maata. Kansa pakenee etelään. Elääkö vai onko kuollut — kuka tietää.
Mutta sitte eräänä päivänä saapuu jäätiköltä tänne uusi kansa ja ottaa maan omaksensa. Se luo omegametallin, oppii hallitsemaan radiovoimaa, luo voima-asemat — tuolla ne ovat lumen ja jään peitossa. Ainoastaan korkeimmat piiput ojentuvat pinnalle kuin hukkuvain kädet.
Tämä kansa rakentaa asunnot, tiet, kasvitarhat — kaikki ovat lumen ja jään peitossa.
Tuolla loistaa Kara-nunataki, joka kerran on ollut metsäinen vuori ja jonka ihanissa puissa tuuli on humissut. Tuolla uinuu jääpeitteen alla Borealian lahti, joka kerran on kuvastellut lehtoisia rantoja ja saaria, kuullut vesilintujen huutoja ja iloisten ihmisten laulua, soittoa ja naurua.
Turja hakee katseillaan sitä seutua, missä hän Urjan kanssa vietti lapsuutensa. Siellä on vahva jäätikkörinne ja idästä tuleva harjanne ulottuu luultavasti juuri heidän yhteisen lapsuudenasuntonsa päällitse maan keskukseen. Siellä nukkuvat heidän molempain vanhemmat vahvan jäätikön alla, siellä nukkuu se vanha ystävällinen ukko, joka heille kertoi tarinoita, täällä nukkuu Urja hänen lähellänsä, hän yksin on tässä heitä muistelemassa — — —
— Täällä on työ ja taistelu päättynyt, täällä ei minua enää tarvita. Täällä ei tarvita retkikuntaa — ystävät ovat täältä jo lähteneet pitkälle retkellensä. Vaiennut on voima-asemain jyminä ja akkumulaattorien sihinä, vaiennut on työmarssi, hervonnut ja kankea on Urjan käsi, taistelijat ovat astuneet Suureen Rauhaan. Miten tuntuisikaan houkuttelevalta seurata heitä. — — — Mutta minun vuoroni ei ole vielä tullut. Vielä taistelee kansan toinen osa etelässä. Vasta siellä tullenee minun vuoroni. Turja astui kuutiomajaan, katseli kauan jäätynyttä Urjaa, kosketti huulillaan hänen jääkylmää poskeansa ja otti hänen kätensä alta rullan, johon oli suurin tuskan koukertamin kirjaimin kirjoitettu monta kertaa: "Lapsi itkee." "Lapsi itkee." "Lapsi itkee."