— Urja kulta, puheli Turja, lapsi itki, kun se ei päässyt tähän maailmaan, mutta se olisi itkenyt myöskin elämään tultuaan.
Sinne jäi jäätyneen maan jäätynyt valtijatar, korkealle valtaistuimellensa Avaruuteen tähtäävän kiikarin ääreen. Ellipsoidi loisti vielä kun Turja katseli lounaaseen taivaltavasta lumiveturista kaukoputkella Borealiaa ennenkuin se häipyi viimeisen kerran hänen näkyvistänsä.
KOLMAS OSA.
TAISTELU VETTÄ JA TULTA VASTAAN.
I luku. Nurinpäin käännetty elämä.
Kalliot halkeavat, jättiläiset vapisevat; ihmiset astuvat Helin tietä, ja taivas ratkeaa. Päivä pimenee Maa painuu valtameren helmaan taivaalta putoavat kirkkaat tähdet, tuli nielee elämän puun, liekit kohoavat itse taivasta kohti.
Edda.
Turja pysäytti tähtikiikarin kellokoneiston Ekvatorian suurimmassa tähtitornissa, sammutti kiikarilampun, otti muistiinpanonsa ja laskeutui alas. Ulkona yössä tanssivat tulikipunat ja koko läntinen taivaanpuolisko loisti valomerenä, jossa oli suuria pimeitä saaria, niemiä ja niemimaita ja jonka vaahdot vyöryivät kauas avaruuteen. Tässä valomeressä näkyi uivan satoja jättiläisaurinkoja ja jos suunnattomat valot ja varjot lankesivat siellä sopivasti, saattoi myöskin nähdä omalla valollaan loistamattomia taivaanpalloja takertuneina meren helmaan.
Turja laskeutui pieneen suojamaan tähtitornin juurella. Siellä tuli häntä vastaan pieni, kurttuinen masmalta hajuava mies tai pikemmin ihmisraunio.
— Oletteko varma laskuistanne? kysyi häneltä Turja.