Oli siis vielä kipinä jälellä siellä täällä siitä korkeasta terveestä sivistyksestä, mikä oli kukoistanut tällä tähdellä näiden kansojen keskuudessa tuhansia vuosia sitte. Oli vielä muutamissa aivoissa jälellä, alitajunnassa, periytyneenä, yhteisvaiston ja työtarmon aihe. Mutta vain muutamissa. Kaikkein useimmista oli Ekvatoria sen pyyhkinyt pois ja ihmiset olivat vajonneet lähelle eläinten astetta — sisäisesti — vaikka ulkonaiset muodot olivat säilyneet.
— Se on kummallista! ihmetteli Turja toisenkin kerran. Mistä se johtuu? Ekvatorian luonnostako? — Sehän on, varsinkin aikoinaan, ollut veltostuttava, aisteja kutkuttava. Tuollainen ruumista hyväilevä, huumaava lämpö ja tuoksu ilmassa, muheva multa, runsaat luonnonantimet — — —. Vai johtuuko se vuosituhannen kestäneistä kummallisista yhteiskunnallisista oloista — kaikki koettavat nyt matkia vallasluokan elämää — — —?
Johtuuko se tästä kansojen sekasotkusta, siitä, että kansat ovat jättäneet vanhat asuinsijansa ja jättäneet sinne kaiken muunkin parhaansa, jättäneet kulttuurinsa perustan ja pohjan ja täällä niillä on jälellä vain vaistot. Tämä maapallon jäätyminen on temmannut kansat irti maaperästä ja kulttuuriperustasta ja heittänyt ne kuljeksimaan vailla sivistyksen edellytyksiä ja apuneuvoja, sekaantumaan ja omistamaan toistensa heikkouksia. Niin se voi olla, voipa hyvinkin — — —.
Mutta tahdasta ovat nyt nämä kansat, ovat totta totisesti! Ihmisillä on täällä ankara alkeellinen mittausoppinsa, jonka mukaan maailmansäteet lähtevät minusta itsestäni, eivätkä enää tapaa koskaan toisiaan. Ja mahdottomalta näytti saada tämän kansan aivoja noudattamaan korkeampaa geometriaa, jonka mukaan säteetkin kohtaavat vielä toisen kerran samassa pisteessä — toisessa pisteessä, yhteisessä päämäärässä.
Jota lähemmä Turja saapui asuntoansa, sitä tarkemmin hän tunsi sivuuttamansa asumukset ja niissä asuvat.
— Tämäkin mies tässä asumuksessa, vallasluokan jäsen, oli suuren mylläkän aikana orjien käsissä: hetki vain — ja hän olisi lakannut täällä tepastelemasta. Mutta Turjan miehet ennättivät pelastamaan. Kovasti vihasivat orjat häntä. Oli pidellyt tuhmasti heidän tyttäriään, nuoria tyttöjä, oli juonut masmaa ja nylkenyt mökkiläisiänsä. Mutta jäi henkiin Turjan miesten avulla. Sai pitää suuren osan maastansakin ja elelee nyt siinä, rellittelee. Valmistaa masmaa, myö naapureillensa, juottaa heitä, ottaa armoilleen ja lopulta syö heidät maaltansa pois. Oli muuankin entinen orja hänelle velkaa. Kuolemata teki mies ja pieni poika jäi puille paljaille. Viimeisiä henkäyksiään veteli kuoleva, kun tuli tämä mies turilas, vei tavarat velasta, kannatti vielä kuolevankin ulos ja sanoi, että maa ja asumus on hänen. — Tämä sama mies kulkee valistuskokouksissa, puhuu suulla suurella Avaruuden asioista, "yhteisistä päämääristä" ja "korkeista periaatteista" — ja myö kokoontuneelle kansalle masmaa ja imee itse niin että on käppyrässä.
Mikään muu ei tätä miestä liikuta todenteolla, sen Turja tietää, kuin toivo, että vallasluokka pääsisi entiseen asemaansa. Siksi hän saarnaa tyytymättömyyttä nykyiseen järjestelmään: Se sortaa viljelijöitä, se ei kuule tämän kansan parhaan osan ääntä, se maksaa mannun viljelijöille liian alhaisen hinnan — — — Järjestys, järjestys pitäisi saada, pois ohjaksista ne roskajoukot, yhteiskunnalle vaaralliset! Aisoihin ja ruoskaa selkään!
— Tässä taasen asuu kaksi naapuria: suuren maan omistaja ja pienen asunnon omistaja, joka on sopimuksella saanut edelliseltä maata. He joivat kerran masmaa yhdessä ja riitaantuivat. Suuren maan omistaja tahtoi ajaa nurkkapielistänsä pois vihaamansa miehen. Hän varastutti pienen asunnon mieheltä heidän sopimuksensa ja aikoi ajattaa hänet tielle. Mutta pienen asunnon mies sai erään orjanaisen kautta tietää juonen ja orjanainen varasti hänelle sopimuksen takaisin. Pian sen jälkeen paloi suuren maan omistajan asumus ja hän luuli silloin myöskin tuon sopimuksen palaneen. Mutta se löytyikin pienen asunnon omistajalta. Sitte tuli kumous, suuren maan omistajalta otettiin pois enemmänkin maata ja orjat vapautettiin ja yksi niistä kertoi siitä taistelusta, mitä naapurit olivat ajastaikoja keskenänsä käyneet. —
— Kas tässä se vasta asuukin periaatteiden mies! Hän julistaa niitä joka paikassa ja tilaisuudessa. Hän lyö nyrkkiä pöytään ja sanoo, että "oikeus maan perii". Ja hän puhuu Suuresta Hengestä, hän kauhistuu ajan ja varsinkin vallasluokan "aateköyhyyttä" ja nautinnonhimoa. "Se on periaatteellisesti oikea kanta", puhelee hän, tai: "Tuollainen huojuminen ja heiluminen kiusaa periaatteen ihmistä". Mutta kun tulee paikka, missä pitäisi panna kova kovaa vastaan ja seistä kannallaan, niin tämä mies osuukin melkein aina kultaiselle keskitielle tai sille puolelle, joka voittaa. Hän on pehmoinen, pumpuloitu ja pulikoitsee ilman mitään periaatteiden painolastia virran pinnalla eteenpäin ja ne, jotka ehkä ovat hänen "periaatteisiinsa" takertuneet — ne hän jättää aivan yksinkertaisesti kuivalle yksinänsä mietiskelemään hänen periaatteitansa. Ainoastaan silloin kun hänellä on joukkojen tahto takanansa ja kun hän haistaa, että hän voittaa — silloin hän esiintyy pauhuten ja meluten ja näyttelee profeettaa.
— Täällä asuu nainen, joka on vastenmielisimpiä, mitä Turja on koskaan tavannut. Sellainen imellys, sellainen kuin lintu kiima-aikana. Karma nimittää häntä kaukorakastajaksi. Hän huolehtii ja puhuu ja kirjoittaa nim. aina kaukaisista asioista tai joistakin ihmeellisistä tunteista, jotka kummittelevat vallasluokan laiskoissa aivoissa. Mutta hätää ja puutetta omissa nurkkapielissä — sitä hän ei näe, siitä hän ei puhu.