— Tuossa asuu monessa suhteessa kunnon mies, entisen vallasluokan jäsen. Hoitaa maitansa, tekee työtä, terveet reippaat aivot, käy illoin aamuin temppelissä vääntämässä rukouspyörää, pitää hiukan naapuristaankin huolta. Mutta ei pidä erehtyä odottamaan häneltä mitään näkemyksen kaarta, joka ampuisi paljoakaan yli hänen oman maansa rajojen, puhumattakaan siitä, että se tavoittaisi Avaruutta.
Näin kulkevat kuvat Turjan mielessä, soljuvat ohi sitä mukaa kuin asumukset ilmestyvät yöstä ja jäävät jälkeen. Niitä tulee ja menee, tulee ja menee, toinen toistansa kummempia. Niistä muodostuu kokonainen kudos, kokonainen valtava näkemys, kuva tämän kansan luonteesta, kehitystasosta, sen voimista, kyvyistä ja mahdollisuuksista. Ja kun hän katsoo tätä taustaa vasten Avaruuden ongelmaa ja tulevaa suurta taistelua, niin laskeutuu hänen mieleensä raskas paino. Tämä paino on häntä vanhentanut. — — —
Jo lähenee hän Kapitoliota, jonka huipussa loistaa punainen pallo. Valaistus välmehtii ja usma- ja auerharsot leijailevat ja tanssivat ja tihenevät hiljalleen. Meteorien suihke, rätinä, vongunta ja salamoiminen on Turjalle jo siksi tuttua, että hän ei sitä huomaakaan.
Kun hän kulkee eräässä notkossa, tiheässä, notkoa pitkin vaeltavassa sumuvirrassa, tulee hänen vastaansa kaksi miestä. Hän silmää heitä — he säpsähtävät ja katoavat kiireesti usvaan ja varjoihin. Turja jatkaa ensin matkaansa, mutta pysähtyy sitte äkkiä.
Tuhat tulimmaista! Mitä leikkiä tämä on?
Hän muisti, että hän tunsi nämä miehet. He olivat Borealian miehiä. Ja mikä kaikkein kummallisinta — heidän piti kuulua Turman retkikuntaan — tuohon retkikuntaan, jonka hän lähetti Vanhaan Borealiaan vuosia sitte ja joka hukkui jäljettömiin pohjoisille jäätiköille. Turja oli aivan varma, että se ei ollut saapunut Vanhaan Borealiaan — eikä hän tiennyt myöskään, että siitä olisi yksikään mies palannut Ekvatoriaan. — Ja nyt tulivat nämä miehet häntä vastaan Kapitolion tiellä. Ovatko he käyneet Kapitoliossa? Vai näkikö hän näkyjä? Erehtyikö hän? Kosmoksen nimessä: ei! Hän näki selvästi. Eiväthän hänen aivonsa vielä vanhuuttansa höpsi. Hän näki varmasti toisen miehen erikoisen tutut piirteet ja arven, jonka hän sai eräässä räjähdyksessä Vanhassa Borealiassa.
Turja asteli nyt rivakasti ja saapui Kapitolioon. Siellä odotti häntä Sorja hämyisessä suojassa, ohuessa ruumiinmukaisessa puvussa. Hän säteili kauneutta ja lämpöä. Turja pysähtyi hetkeksi ihailemaan hänen ruumiinsa viivojen jaloa suloa, hänen muotojensa täydellisyyttä. Ja Sorja odotti häntä luoksensa, huulet avoinna, silmät loistaen. Turja tunsi, että nyt se tapahtuu — nyt murtuu raja-aita heidän väliltänsä, nyt sulaa jää, nyt hellittää se salaperäinen voima, joka on lukemattomat kerrat temmannut hänet Sorjan tulisesta syleilystä takaisin jäätävään, kylmään yksinäisyyteen, joka on aina tukehduttanut heidän antautumisensa tulen kesken.
Hän rientää Sorjan luo, he syleilevät. Turja katsoo häntä silmiin. — — — Silloin se taas iski. Niissä ihanissa silmissä näkyi kirkkauden takana tumma, jäätävä välkähdys kuin timantin särmä. Ja samassa Turja silmäsi Urjan kuvaa seinällä ja muisti kysyä, kävikö Kapitoliossa kaksi Borealian miestä. Hän tunsi miten Sorjan ruumis värähti, miten sen sulava pehmeys muuttui kiinteäksi jännitykseksi, miten se ikäänkuin hiljaa pakeni hänestä.
— Ei. Ei ole käynyt ketään.
Loisto oli sammunut Sorjasta, hän oli melkein synkkä.