— Emme. Mutta päinvastaista me osaamme — se tuntui sisältävän enemmän kuin sanat sanoivat, ja sitte tuli hymyillen jatko — niinkuin näitte vuosia sitte. Sorja oli kääntynyt ja hän oli pelkkää päivänpaistetta.
Turja nousi ja alkoi astella suojamassa. Hänen mielessänsä paloi taas se yksi ja ainoa kysymys.
— Sanokaa mitä meidän pitää tehdä! Minä pelkään, että Borealian kansa saa taistella yksin suurimman taistelun mitä tämän tähden pinnalla on koskaan taisteltu. Minä pelkään, että Ekvatoria juo masmaansa ja lallattaa silloin kuin pitäisi toimia, että me emme saa siitä irti mitään. Tämä kansa kantaa tuhoa itsessänsä. Sen elämä on kuin nurinpäin käännettyä. Sille on kenties Avaruudessa jo tuomio lausuttu — ja ehkä sen mukana koko tähdellemme.
Hän pysähtyi.
— Minä en luota tähän kansaan. Meidät voi tuho yllättää. Mitä te sanotte, jos Tuleman laskuissa on masman höyryjä? Jos hän on laskenut väärin — ja laskenut meidät tuhon omiksi. Me emme vielä ole alkaneet varustautua. — Emme ole voineet, Avaruuden nimessä, emme ole voineet. Kaikki on niinkuin vierittäisi hirmuisen raskasta kiveä. Entä jos kohtaus Polyhymnian kanssa yllättää meidät — ja jos siitä tuleekin yhteentörmäys? Minä en luota tuohon kapakalaan, tuohon perhanan Tulemaan.
Ei, tässä ei auta muu kuin: koko Borealian kansa tänne, voima-asemat tänne ja työ käyntiin niin että ilma jymisee. Ja tämän Ekvatorian takaperoisen kansan on ryhdyttävä taisteluun — vaikka — — —. Tai sama se: kuolkoot! — Mutta me taistelemme — me Borealian kansa ja ne pienet joukot, jotka ovat tästä maasta löytyneet — viimeiseen tippaan saakka.
— Mutta nyt me syömme, iloitsi Sonja. — Syömme ja laskemme leikkiä ja rauhoitumme. Ja sitte minä pidän puolustuspuheeni teidän syytöksiänne vastaan. Minä osoitan teille, te karhut, että tyytyväisyys ja rauha on myöskin elämää, että iloinen nautinto on myöskin elämää.
Ja Sonja emännöitsi ja piti yllä hilpeätä tuulta.
II luku. Matkalla troposferissa.
Ekvatoriaa pieksivät vyörymyrskyt. Niitä tuli etelästä, suuria mahtavia vyöryjä, jotka myllersivät ilmakehää ylhäältä alas saakka. Niitä tuli pohjoisesta, pienempiä, äkäisiä puuskapäitä. Ja joskus tuli lännestä pyörre, joka ulvoi ja vikisi kuin sadan ilveksen hurja parvi jäätiköllä. Etelästä tuli aina vesisade, joka oli hukuttaa Ekvatorian veteen. Pohjoisesta tuli lumiräntää ja lännestä ukkossäitä, jotka pommittivat Ekvatoriaa hirmuisilla latauksilla. Oli tultu niin pitkälle Avaruuden Hirviön kaasu- ja tomuvaipassa, että ilman paine ja lämpötila etelässä alkoivat kohota ja mahtava jääpeite eteläisellä pallon puoliskolla alkoi sulaa. Sieltä ryntäsi mereen jokia ja koskia, jotka huuhtoivat mukaansa silloin tällöin kokonaisia asutuskeskuksia ja kasvitarhoja ja peltoja. Ne tuhosivat voima-asemia ja särkivät aluksia jokien suissa.