Turja tempasi kuulotorven, yhdisti ensin viiteensataan — siellä pauhasi kuin myrsky — sitte tuhanteen — siellä soi niinkuin veden nuoleskellessa aparaattia. Hän kuulusteli pitkin rannikoita ja huomasi, että lähes tuhannen mittaa korkea vuoksiaalto vyöryi länteen päin. Se pyyhki ja pieksi rannikoille ylemmäs ja alemmas sijoitettuja aparaatteja toista toisensa perästä. Ainoastaan kaikkein korkeimmille rannikkovuorten huipuille sijoitetut aparaatit olivat vaiti. Niissä soi ainoastaan kaukainen pauhu ja ilman villitty ulvonta.
Yhdistettyään kuulotorvensa pariin-kolmeenkymmeneen semaforijohtoon on
Turja selvillä aallon laajuudesta ja kulusta.
Hänen ruumiinsa vapisee jännityksestä ja Sorja odottaa henkeä pidättäen hänen selitystänsä. Turja miettii hiukan.
Tämän täytyy olla jotain muuta kuin tavallista! Hän on seurannut vuoksiaaltojen kehitystä ja liikkeitä semaforien avulla jo kymmeniä päiviä ja on havainnut niiden päivä päivältä ja aalto aallolta kasvavan. Siitä on saanut lukea kuin kellokoneistosta Polyhymnian lähestymisen, vaikka alituisten myrskyjen, sateiden ja hämärän vuoksi ei ole voinut tehdäkään kiikarilla ja meridianikoneella havaintoja. Maa on lähestynyt Polyhymniaa siten, että pohjoisnapa on ollut huomattavasti kääntyneenä siitä poispäin. Sen on voinut laskea vuoksiaalloistakin. Ne ovat kohisseet valtavimpina kahdessa kauas etelään pistävässä valtameren mutkassa. Ne ovat heilahdelleet tasaajan rannikoiden kautta toisesta lahdesta toiseen. Täälläkin ne ovat tuntuneet melkoisina, mutta eivät kovin peljättävinä.
Nyt vyöryy kuitenkin tuhat mittaa korkea aalto melkoisen läheisellä rannikolla länteen päin.
— Tästä on leikki kaukana, murisee Turja.
— Tuho? läähättää Sorja.
— Se helvetillinen äijä, se masmaimuri, Tulema on — — — Avaruuden suuret vallat!
Taas tärähdys ja nyt huojuu maapallo niin että irtonaiset kappaleet lentelevät suojaman seiniltä alas.
— Polyhymnia! kiljuu Sorja.