— — — Suurin osa Ekvatorian kansasta elää veltosti, on syrjässä taistelusta, hoitaa omaisuuttaan, elää pelossa ja vavistuksessa — ja nautinnoissa. Maailmanlopun odotus leviää kuin kulovalkea. Nousee profeettoja toinen toistaan kummempia. Syntyy villejä oppeja ja huumaustiloja. Joukot aivan kuin juopuvat ja menettävät järkensä. Täällä elää lauma itsensä ruoskijoita, jotka kiroavat maailmaa, elämää ja itseänsä ja odottavat Suuren Hengen kostoa. Täällä elää toinen joukko hillitöntä sukupuolielämää, — he tahtovat kuolla nautinnon huumassa. Tuolla on päällänsä seisojain lahko. Täällä miesten seura, jotka kuohitsevat itse itsensä. Tuolla taas naisia, jotka tanssivat teillä alasti ja huutavat maailmanlopun tuloa.
Mutta Borealian kansa on kuin itse voima. Se on levännyt muutamia vuosia. Sen lihakset ovat kuin teräsjousia, sen äly on kirkas ja leikkaa tosiasioita kuin timantti. Sen tahto syleilee Avaruutta, se on kuin itse elämän ponnevoima. Sen päiden yllä pauhaa atmosfääri, kohisee ja jymisee kuoleman uhka. Mutta sen huulilta aaltoilee työmarssi; sen on tahti jykevä ja voitollinen, se on kuin voiton laulu.
Tämä kansa tuntee, että nyt lähestyy hetkien hetki — se hetki, joka sisältää miljoonia vuosia, ehkä ikuisuuden. Se tuntee sen tulevan Avaruudessa, ja kaikki sen muinaiset taisteluvaistot heräävät. Nyt ei enää taistele tämän päivän Borealian kansa, nyt taistelevat heissä tuhannet sukupolvet ja näiden sukupolvien koottu valtava tahto huumaa ja värisyttää tätä kansaa, kun se tuntee suuren ottelun lähestyvän. Tuhansien vuosien takainen taistelun hurma herää.
Ja maa uppoaa tomu- ja kaasumassoihin, ne pieksävät sen kylkiä, Avaruuteen halkeavat kartio-aallot. Avaruuden Hirviön hehkuva syli lähenee ja Polyhymnian pimeä massa kulkee jo lähellä. Se on jo melkein ekliptikan tasossa ja lähenee maan rataa ulkoapäin. Sen nopeus on vain hivenen pienempi kuin auringon, niin että se jää hyvin hitaasti jälkeen, siirtyy kulkusuuntaa vastaan vinossa olevan ekliptikan tasossa sen toiselle puolelle, kulkien avaruudessa auringon radan kanssa ristiin.
III luku. Polyhymnian vierailu.
"Putosiko taivas maahan? Putosiko maa hautaansa? — — — — — Ja ne harvat, jotka kuoleman välttivät, kulkivat kauhusta painuvin päin."
Japanil. Toyama.
Ilmapuntarikello kilisi ja Turja hypähti vuoteeltaan, jossa hän oli nukahtanut hetken täysissä tamineissa. Hän oli pitkät ajat jo nukkunut tällä tavalla lyhyet unensa: täysissä tamineissa, kaasunaamari vieressä, korvan juuressa kello, joka soi, jos seinällä olevaan reaktiokoneeseen vaikutti joku tunnettu myrkyllinen kaasu tai jos ilman paine kohosi määrättyyn rajaan.
Turja katkaisi ilmapuntarista kelloon kulkevan johdon — se soi sittekin! Oli siis myöskin myrkyllistä kaasua ilmassa! Hän pisti kaasunaamarin päähänsä ja lähti menemään semaforihuoneeseen, johon kaikki tiedotuskoneisto oli keskitetty ja jossa hän tiesi Sorjan valvovan. Juuri kun hän astui suojamansa ovesta ulos tärähti maa ja sitte tuntui kuin koko maapallo olisi huojunut avaruudessa. Turja horjahti ja tarttui ovipieleen. Uusi tärähdys ja entistä kovempi heiluminen. Hän hyökkäsi semaforihuoneeseen. Siellä seisoi Sorja kaasunaamari päässä pidellen ovipielestä — hän oli tulossa hakemaan Turjaa.
— Läntiset semaforit soivat tuhannen mitan korkeudella, kuiskasi hän.
Se kuului kuiskaukselta — vaikka hän huusi.