— Taistelu viimeiseen mieheen, lähden itään, en jouda enempää, vastasi
Turja.
Hän sieppasi kartan pöydältä ja alkoi laskeutua pihamaalle. Käytävässä hoiperteli häntä vastaan mies, ilman kaasunaamaria, silmät lasittuneina, mykkänä kauhusta. Ovella istui nainen pidellen sylissään kahta pientä lasta. Turja kantoi miehen veturiinsa ja käski ajajansa antaa hänelle kaasunaamarin. Sitte hän palasi naisen luo. Nainen oli tajuton ja molemmat lapset kuolleita — toisen pää oli murskana, toinen oli kuollut nähtävästi myrkyllisistä kaasuista. Saatuaan naisen veturiinsa ja kaasunaamarin hänelle käski hän ajajansa pitämään huolta pelastetuista ja kävi itse hoitamaan konetta. Ruumiita vilahteli silloin tällöin tiellä ja tienvierillä — kuolleita vaiko taintuneita — Turja ei voinut ottaa siitä selkoa. Hänen oli katkaistava kolmessa tiimassa matka, jonka pituista ei siinä ajassa vielä koskaan oltu kuljettu.
Hän oli jo kauan miettinyt lentävää veturia. Jos hänellä olisi ollut puoli vuotta aikaa — — — mutta nyt se on myöhäistä. Suuri Kosmos, olisipa hänellä nyt lentävä veturi! Hän voisi tarkastaa taistelua melkein koko tällä puolella Ekvatorian aluetta. Mutta voisiko se lentää tällaisessa myrskyssä? — Turha tutkia. Nyt on tämän veturin pantava parastansa.
Autiot olivat jo tiet. Asumukset, kasvitarhat, pellot, puistot ja metsät vilahtelivat veturin valonheittäjän valossa. Ilman usva- ja tomujoukot lensivät ja atmosferi vapisi ja mylvi. Salamat ja meteorin vanat sokaisivat silloin tällöin näön niin että oli vaikeata ohjata. Turja lisäsi vauhtia lisäämistään. Hän valitsi mahdollisimman suorat tiet ja puristi koneestansa viimeisenkin vauhdin pisaran. Tuli tulva vastaan. Hän laski suoraan aaltoihin. Ne tanssittivat ilkeästi veturia, joka ei ollut mikään erikoisen "merikuntoinen" alus. Turja kirosi itseksensä. Veturi kulki vettä pitkin paljon hitaammin kuin maalla. Tämä vei aikaa. Sitäpaitsi ui vastaan kaikenlaisia esineitä; asumusten jätteitä, puita, ruumiita, veneitä, huonekaluja, myttyjä ja nassakoita. Pienemmät esineet hakkasivat veturia, suurimpia täytyi väistää. Se oli kirottua kulkua.
— — — Vihdoin päästiin jälleen kuivalle. Molemmilta rannoilta oli löydetty muutamia onnettomia rannalle ajautuneita ja otettu veturiin. Ajaja yritti heitä hoidella. Mutta vauhti oli niin tuima, että oli vaikea liikahtaa veturissa.
Valonheittäjän valokeila lakaisi vasemmalla vuoriston rinnettä. Se oli puolikehän muotoinen vuorijono, jonka pohjoinen sakara oli tässä, eteläinen yhtyi etelän vuoriin. Tämän vuoriston mutkassa oli maan vajoama. Turja tiesi, että vuoriston takana meri jo nousi, se kiipeäisi kohta vuoriston juurelle, hyökyaalto heittäytyisi sen rinteitä vasten. Mutta täällä tämän mahtavan vallituksen suojassa voi taistelu vielä jatkua.
Vuoriston rinteellä kosken partaalla oli ryhmä kauniita suuria asumuksia, joista näkyi valoa. Ja kun Turja tarkasteli niitä veturinsa valonheittäjän valossa, huomasi hän niissä ihmisten liikkuvan. Häntä kummastutti tämä. Maan äärillä, kaukana teistä saattaa olla asumuksia, joissa ei tiedetä, mitä tehdä tässä hirmuisessa yössä. Mutta tästä tien varrelta piti toki pakenevan ihmisvyöryn lakaista mukaansa kaikki ne, jotka vuorille aikoivat. Olisiko tässä tapahtunut jokin erehdys, olisivatko Borealian miehet jättäneet tämän asuntoryhmän oman onnensa nojaan? Turja päätti kuin päättikin ottaa asiasta selon. Siihen kuluisi hetkinen, mutta se tuntui olevan hänen velvollisuutensa.
Hän lasketti loivaa rinnettä ylös, oli tuokiossa erään suuren asumuksen pihamaalla ja kiipesi sisälle. Yhdellä silmäyksellä hän näki, mihin oli tullut, kirosi ja kääntyi takaisin.
— "Viimeisten päivien seura", murisi hän. Heitä on tietysti yritetty ajaa tielle. Mutta he haluavat odottaa täällä maailmanloppua, masmaa imien, lemmiskellen ja hartautta harjoittaen. On väärin tuhlata aikaa heidän tähtensä. He haluavat kuolla mukavasti — siispä kuolkoot.
Ja sitte taas eteenpäin tulisimmalla vauhdilla mitä veturista lähti. Alkoi näkyä viimeisiä vuorille kiiruhtavia joukkoja ja edestakaisin kulkevia vetureja. Mutta sitte ne taas häipyivät yhä usvaisemmaksi muuttuvaan raivoavaan yöhön. Turja lennätti edelleen halki lakeuksien, läpi metsien, yli jokien, kaartaen vähitellen etelään päin. Pölyä ja hiekkaa lensi ilmassa, metsät kamppailivat rajumyrskyn käsissä, puita tempautui irti maasta ja kaatuili tien kahden puolen. Mahtavan puun nöyrä rungon notkistus kunnioitti ilmakehässä pauhaavaa voimaa. Yli tasankojen vyöryvät jokien tulvat julistivat maapallon vapisevan levottomuudesta. Koskien jyrinä tunki pauhun läpi kuin äärettömän jättiläisen murina syvältä maan sisästä. Metsästä veturin valokeilaan syöksähtävien eläinten silmissä kuvastui koko elollisen luonnon tuntema mykkä kauhu. Ja ihmisruumis siellä täällä ja tien vieressä tuskissaan tempova ja läähättävä metsäneläin ilmoittivat kuoleman marssivan tämän tähden pintaa.