Ja kaiken yllä tuikahtelivat miljoonat avaruuden tulikipunat ja leimahtelivat salamain ja meteorien vanat.
Tämä oli Turjasta mahtavaa ja juhlallista. Hänestä tuntui kuin vaistoaisi hän koko Avaruuden prosessin, kuolon ja luomisen suuren sulattimen kiehunnan. Tässä oli jotain kosmillista. Hän tunsi olemiston äärettömät mittasuhteet.
Vihdoin alkoi loistaa edestäpäin veturien valokeiloja ja teillä ja tienvierillä liikehti suunnaton ihmisjoukko, onneton, kauhistunut, pakoon lähtenyt ihmisjoukko, kaasunaamarit päässä, tavaramyttyjä, lapsia, vanhuksia, sairaita mukana.
Tuli vastaan ryhmä tiellä seisovia vetureja — ne tukkivat tien. Turja laski ilmaan kolme radiosädettä. Veturien luota juoksi silloin kolme Borealian miestä ja selittivät, huutaen Turjan korviin, että tie oli juuri katkennut tässä. Tästä oli kulkenut tuhansia juuri äsken vuoristoa kohti, mutta sitte oli maa tärähtänyt ja tien poikki oli revennyt jyrkkäseinäinen kuilu. He olivat juuri neuvottelemassa, mitä piti tehdä. Ei ollut mukana silta-aineita. Tällä puolen kuilun ei niitä ollut kuin kaukana vuoristossa, mutta tuolla puolen oli metsä aivan lähellä. Muutamien miesten on tavalla tai toisella mentävä ensin yli ja tuotava hirsiä metsästä — — —. Turja käski asettaa vartioketjun etäämmälle ja avata tien hänen veturilleen. Hän ajoi kuilun äärelle ja tarkasteli sitä valonheittäjällä. Se oli melkoisen leveä. Kalliopohjassa oli ollut repeämä ja maa oli nyt vajonnut siihen. Syvyyttä ei Turja saanut selville, alhaalla näkyi vain sinne tänne kallion reunoille jääneitä ihmisruumiita — — toiset huitoivat käsillään ja arvattavasti huusivat. Hän arvioi kuilun leveyden, teki sitte pienen laskelman veturinsa vauhdista ja painosta ja käski luoda tien päähän pienen tasaisesti kohoavan mäen. Se tehtiin kymmenillä lapioilla tuokiossa. Sitte otti Turja veturiinsa kymmenkunnan kirvesmiestä, jättäen sen sijaan tullessaan siihen kokoamansa ihmiset muihin vetureihin, ajoi hyvän matkaa takaisin tietä myöten ja pyörsi jälleen ympäri. Hän astui ulos veturistaan, tarkasteli ja tunnusteli sitä kuin hyväillen — kiersi ruuveja, tunnusteli mittareja j.n.e. Jälleen veturiin — joka heti syöksähti hurjaan lentoon. Joka silmänräpäys lisääntyi vauhti. Veturin pyörät koskettivat tietä enää vain hiljaa ja pehmoisesti kuin pienen ilveksenpojan jalat. Ja nyt se erkani kokonaan maasta! — — —
Sen pyörät tapasivat tietä vasta kuilun toisella puolella. Kirvesmiehet jätettiin metsänlaitaan ja Turja jatkoi matkaa.
Tuokion kuluttua välähti edessä kymmeniä veturien valosoihtuja. Kapeassa solassa vuorijonon katkaisevan kosken kuohut ja huuru loistivat niiden valossa. Toiset soihdut valaisivat kosken partaalla kiipeileviä ja hääriviä ihmisiä. Siellä rakennettiin jättiläispatoa. Hirsiä ja kaatuneita puita oli kuljetettu kallioseinien väliin, siellä oli kuin suuri ristikkoaita.
Tänne saakka ulottui maan vajoaman, syvän kuilun pää ja vuoristosta tuleva koski syöksyi täällä tuohon kuiluun. Jos padotaan koski, voivat täällä odottelevat tuhannet pakolaiset kulkea matalan uoman poikki vuoren juurella ja nousta sitte vuoristoon.
Turja tapasi Taitsan ja Jorman veturin, missä olivat Sonja ja Orma. Miehet olivat solassa ja sinne nousi myöskin Turja. Veturien heittämässä valossa tutkisteli Turja koskea ja siitä kohoavia kallioisia seinämiä. Hän sanoi Taitsalle ja Jormalle suoraan epäilevänsä kestäisikö heidän suunnittelemansa pato montakaan hetkeä, sillä vuoksiaalto ajaisi todennäköisesti pian vettä ylätasangolle ja joki alkaisi tulvia. — Miksi eivät he ole ryhtyneet pudottamaan solaan tuota suurta kalliota, joka riippuu tuonpuolisella rinteellä? Sehän tukkii kertakaikkiaan kapean uoman. Jonkun on vain ensin vietävä ensimmäisen vetoköyden pää kosken yli. Kuka sen tekee? Se on teko, josta voi olla ylpeä. Se on miehen teko.
— Jospa tämä poika yrittäisi, mörähti Jorma.
— Oikein! Sitä minä oikeastaan tarkoitinkin.