Pitkän ohuen köyden pää sidotaan Jorman vyötäröille ja hän lähtee vuorelta alas kosken niskaan, vuorelle kuljetettujen valonheittäjäin valaistessa hänelle tietä. Nyt hän lähtee uimaan uoman poikki. Hänen on palattava kerran rantaan, tunnettuaan uoman vetävän liian nopeasti. Toisella kerralla hän tähtää ylemmäs, tuohon pieneen saareen toisella rannalla. — — — Henkeä pidättäen seurataan vuorella hänen ponnistelujaan. Veto vedolta hän lisää vauhtia, sillä virta vetää nytkin voimakkaasti. Hän ei voi enää palata, sillä kääntyessään hän joutuisi ehdottomasti kosken kapeaan uomaan ja silloin olisi heikko köysi hänen ainoa mahdollinen pelastuksensa.
Edessä on vielä virran voimakkain uoma, joka kiertää saaren kärkeä. Jättiläinen hyökkää siihen hurjin vedoin. Hän ui viistoon ylöspäin, mutta virta vie häntä alaspäin. Ehtiikö, ehtiikö hän saarelta ojentuvaan puun runkoon? — Vielä tuokio jännittävintä kamppailua — ja jättiläinen voittaa.
Hän nousee saareen ja kahlaa sitte kosken toiselle rannalle. Pian on hän ylhäällä riippuvan kallion luona ja vetää yli vahvan touvin toisensa perästä. Niitä myöten tulee yli lisää miehiä. Touvit kierretään kallion ympäri. Sadat miehet tarttuvat niihin kuilun toisella puolella. Turja laskee merkiksi ilmaan radiosäteen, sadat miehet ponnistavat maahan ja vetävät — ja kallio syöksyy kuiluun. Se puristuu solan seinämien väliin ja tukkeaa kosken melkein tyysti. Pienemmillä kivillä ja maalla tiivistetään tämä valtava pato.
Veturit kuljetetaan matalan, melkein kuivan uoman yli pitkin
kalliopohjaa ja pakolaislaumat alkavat vaeltaa samaa tietä.
Pysähdyspaikoille jää joukko kuolleita, kaasujen ja meteorien uhreja.
Mutta elossa olevat alkavat vaeltaa eteenpäin. — — —
Turjakin kuljettaa veturillansa joukkoja vuoriston rinteille, pitäen samalla aina ylimenopaikalle tullessaan silmällä patoa. Palatessaan eräältä matkalta näkee hän veturinsa soihdun valossa jo kauaksi Jorman tutun jättiläisvartalon ylhäällä solassa padon vierellä. Vesi oli kiertänyt erään kallion lohkareen ympäri, syövyttänyt maata ja nyt uhkasi kallionlohkare vieriä alas. Silloin olisi saattanut koko pato murtua kohonneen veden hirvittävästä painosta. — — — Jorma ponnisti kallioon, piteli hartioillansa irroittuvaa lohkaretta ja viittoi ja nähtävästi huusi ja ärjyi. Alhaalta kiiruhti miehiä hirsiä kantaen apuun. Hetken vielä näkyi Vanhan Borealian voittamaton jättiläinen valonheittäjäin valaisemana sateenkaaren väreissä kimaltelevan vesihuurun ja padosta syöksyväin välkkyväin suihkujen keskessä, ympärillänsä kuuristeleva metsä ja pauhaava pimeä ilmakehä ja yllänsä salamoiva taivas. Hän piteli siellä ylhäällä Avaruuden voimia, jotka riehuivat vuoriston takana, hän tahtoi tuketa kuoleman tien. — Turja käänsi katseensa alemmaksi, joukkoihin, joita yhä kulki uoman poikki. — — — Yhtäkkiä ne hukkuivat hänen silmistänsä ja niiden sijalle ilmestyi — vettä! Valtava vesivyöry syöksi uomaa pitkin ja peitti ihmisjoukot. Turja vilkasi jälleen ylemmä. Ei ollut enää Jormaa, ei patoa! Solan korkuinen teräkseltä hohtava hirmuinen kaari möyrysi vuoriston takaa. Se oli vettä! Maa tärisi täällä saakka.
Turja ajoi lähelle uomaa, otti viimeisiä joukkoja veturiinsa ja palasi. Meni ja palasi, meni ja palasi. Kiire oli, sillä vesi söi vuoriharjannetta, koski laajeni laajenemistaan. — — —
Vihdoin olivat pelastuneet turvassa korkeimmilla vuorilla. Ne jotka olivat jääneet tielle, olivat jo syvällä meren pohjassa, eivätkä tienneet enää mitään taistelun ankaruudesta — — —.
Aamulla sivuutti aallonharja Kapitolion meridianin. Oli yhä pimeä. Valonheittäjän valossa näki Turja kiitävien pilvien välitse veden myllertävän matalampien vuorten ylitse. Koko maa vuoriston ympärillä oli kuin suunnaton kiehuva kattila. — Nyt siis kaareutui Polyhymnian musta pinta tuolla ylhäällä. Vahinko ettei sitä voinut nähdä. Kaukoputkella sen pinnan olisi nähnyt sangen tarkkaan. Se oli siellä kuin ylösalaisin käännetty musta taivaanholvi.
* * * * *
Seuraavana päivänä palasivat vedet kohisten mereen, nousivat taas illalla, alenivat yöllä, nousivat aamulla — ja niin vaihteli luode ja vuoksi edelleen, tasoittuen kuitenkin päivä päivältä. Vihdoin jäi tasanko vuoriston juurella pysyväisesti kuivaksi. Autio ja hävitetty tasanko! Sitä ei enää tuntenut entiseksi Ekvatorian maaksi. Mutta eipä ollut kansakaan entinen Ekvatorian kansa! Tuskin puolet oli siitä pelastunut vuorille — puolikuolleita, köyhiä, avuttomia ihmisiä, jotka tuijottelivat tylsinä eteensä ja odottelivat kuolemaa.