Taivaan tomu- ja kaasujoukkojen takaa kumotti toisesta syrjästä loistava Polyhymnian pinta, joka peitti neljänneksen Avaruutta — — —.
IV luku. Viimeiset päivät.
Aurinkokunta putosi yhä syvemmälle Avaruuden Hirviön helmaan. Troposferi kuumeni nopeasti ja maan ilmakehä kuumeni samoin. Eteläinen jäätikkö suli humisten. Joet tulvivat, meri nousi hiljalleen, vallaten alangon toisensa perästä. Vyörymyrskyt paisuivat ja hurjistuivat, Ekvatoriassa satoi melkein alati, sillä etelästä tulevat vesihöyryt tiivistyivät kiitäessään vyörymyrskyjen mukana pohjoiseen.
Meteorisade tiheni ja teki tuhojansa, myrkylliset kaasut uhkasivat joka hetki ja ottivat uhrinsa — — —.
Ihmisten elämä kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi.
Borealian kansan ansiota oli se, että Ekvatorian kansan jätteet vielä elivät vuorilla. Mutta mitä hyötyä siitä oli? Innokkaampienkin Ekvatorian miesten tahdon jousi oli jo lauennut ja tuo vuosituhannet helppoa elämää elänyt kansa näivettyi tympeään välinpitämättömyyteensä jonka vain kiduttavat hourepuuskat katkaisivat. Tylsinä ja sanattomina kuljeksivat sen jäsenet nyt työmailla, riitaantuivat ja raivostuivat usein mielettömiksi — tai kuolivat suorastaan liikkumattomina, lähtemättöminä loukkoonsa. Ainoastaan masman himo ja sukupuolivietti toimivat edelleen. "Viimeisten päivien seuroja" ilmestyi ja hourailevia ja hurmahenkisiä joukkoja liittyi yhteen kuljeskellen huutaen ja meluten ja hillitöntä elämää eläen — jätti kuolleensa teille ja metsiin ja katosi lopulta kokonaan. Uusia joukkomielisairauksia puhkesi taas toisaalla, kidutti joukkoja ja johti heidät tavallisesti tuhoon.
Mutta siksi ankara ja tukahduttava oli myrkyllinen ilmakehä, että Borealian kansakin kärsi. Se ei kestänyt tätä kuumuutta, tätä myrkyllistä, kosteata, korkeapaineista ilmaa, jota meteorisade halkoi ja vyörymyrskyt velloivat, yhtä hyvin kuin lunta, jäätä ja pakkasta. Jos tätä kauan jatkuu, laukeaa tämänkin voittamattoman kansan voima — sen näki selvästi.
Vuorilla asuttiin, laaksoja ja tasankoja viljeltiin. Korkeimpien vuoristojen koskiin oli jo aikoja sitte rakennettu uusia voima-asemia. Useimmat niistä olivat säilyneet Polyhymniayönä ja niiden varassa elettiin nyt. Syvältä maan sisästä imivät johdot vettä jolla viillytettiin kasematteja. Ja Turja ja Karma suunnittelivat parhaillaan fysikaalis-kemiallisia jäähdytyskoneita siltä varalta, että kuumuus yhä kohoaisi.
Vieläkään ei oltu selvillä siitä, mikä oli aurinkokunnan kohtalo, ei tiedetty, mitä toisi mukanaan Eroksen ja Polyhymnian toinen tapaaminen. Turja laski yhä tulosta havainnoistansa. — Hän oli nyt — jälkeenpäin — saanut tuloksen, joka oli jo eletty: että Eros oli sivuuttava Polyhymnian hyvin läheltä juuri sinä yönä jona se oli tapahtunutkin. Toista kohtausta koskevaa ratkaisua hän lähestyi päivä päivältä. Jos hän olisi voinut laskea yötä päivää, olisi hän selvinnyt pian ongelmasta. Mutta jokapäiväinen taistelu ja varustelut riistivät aikaa. Sorja ei voinut niitä aivan yksin hoitaa ja Karmalla oli tarpeeksi työtä maapallon toisella puolella. Sitäpaitsi tunsi Turja, että hänen voimansa eivät riittäneet enää kaikkeen siihen, mihin ennen. Sisäinen ponnevoima oli hiukan lauennut ja hän oli alkanut katsella elämää ja kuolemaa välinpitämättömämmin — ikäänkuin itsekseen kaikelle naurahdellen.
Etenkin oli suhteensa Sorjaan johtanut tähän. Se oli häntä ensin kiduttanut — tuo kaksinaisuus: toiselta puolen kiintymys Sorjan uljuuteen ja tarmoon, hänen ihanaan ruumiiseensa ja terävään järkeensä, toiselta puolen vastenmielisyys; jonka hänen alhaiset hillittömät purkauksensa ja järjetön mustasukkaisuutensa synnyttivät. Hänen oli mahdoton ymmärtää Sorjan ristiriitaista mieltä. Hänen oli mahdoton käsittää, että nainen, joka teki työtä, suuria tekoja, ja joka vihasi ja halveksi ympäristöänsä, melkein kaikkia ihmisiä, oli kuitenkin samalla niin suunnattomasti ympäristöstään riippuvainen — ettei hänellä ollut sen lujempaa omakohtaista, itsenäistä elämänperustetta. Sorja pelkäsi enemmän kuin kuolemaa sitä, että muut ihmiset sattuisivat näkemään hänen heikkouksiaan. — — — Hän luuli ihmisten aina pitävän häntä silmällä kuin tanssijatarta teatteriesityksissä Ekvatorian suurissa huvilehdoissa. Ja ihmisille piti näytettämän aina koristeellista pintaa, vaikka viha ja alhainen mieli puistatti häntä heti kun tultiin verhon taakse, pois näyttämöltä, kahdenkeskiseen seurusteluun.