Tämä tällainen kiusasi Turjan suoraa ja miehekästä mieltä.
Ja kun Sorja raivosi mustasukkaisuuden puuskissa, oli hän suorastaan mestari keksimään Turjan puheissa, katseissa ja kaikessa sellaista, mistä hän lausui pistävän nerokkaita ilkeyksiä. Turjaa hämmästytti ja toisinaan huvittikin tuo eläinihmiseltä perityn vaiston säkenöivä myllerrys.
Mutta sitte kun Sorja antautui taas työhön, tuliseen kamppailuun, suuriin tekoihin, unohti hän kaiken alhaisen — se oli kuin pois puhallettu. Hän teki laskelmia kirkkaalla selvällä logiikalla, hän käytti kaikkia tekijöitä, piittaamatta tunteistaan hituistakaan. Hän lämpeni, vilkastui ja eli todellista tervettä elämää. Silloin he lähenivät toisiaan ja toivoivat löytävänsä tien todelliseen liittoon. — — — Kunnes taasen joku yllättävä heilahdus Sorjan mielessä teki kaikki tyhjäksi.
Turja kaipasi toisinaan Sonjan tyyntä ja rauhallista seuraa. — Sonja ei milloinkaan näyttänyt tuntevan olevansa tanssijatar elämän näyttämöllä. Hän ei milloinkaan esiintynyt sitä varten reilatussa ympäristössä. Hän rakasti mukavuutta ja kaunista ympäristöä. Mutta hän oli huolimaton ja hänen ympäristönsä ilmaisi sen; hän ei sitä peitellyt. Hänellä oli merkillinen taito vapauttaa seuransa kankeista puitteista. Siinä seurassa, jossa hän oli mukana, kelpasivat ihmiset parhaiten sellaisina kuin he olivat. Siellä ei näytetty vain fasaadeja, vaan ihmiset tunsivat yhtäkkiä voivansa olla niinkuin halutti, jännitys hellitti ja hyvää tekevä hiljainen vapauden tunne valahti sijaan, Näytti siltä kuin Sonjalla itsellään ei olisi ollut mitään kaksoiselämää: elämää näyttämöllä ihmisiä varten ja elämää verhon takana. Hän oli aina se sama viileästi nautinnonhaluinen, älykäs, hieman kyynillinen, mutta syvimmässä olemuksessaan hyvin moraalinen luonne.
Hänessä ei kuitenkaan ollut ollenkaan aktiviteettia, taistelun halua. Ja se oli Turjan mielestä melkein samaa kuin arvoton elämä. Sellaista ihmistä ei hän voinut ajanpitkään pitää juuri missään arvossa. Sen vuoksi hänestä oli järjetöntä, että Sorja saattoi olla mustasukkainen Sonjalle.
Turja ei ollut ikänänsä kiinnittänyt huomiotaan omaan tunne-elämäänsä. Nyt hän kuohahti ensin usein Sorjan terävien ilkeyksien satuttamana. Mutta vähitellen hän ympäröi itsensä tyynen välinpitämättömyyden panssarilla. Hän jaksoi vähitellen nähdä naurettavaksi sen, että hän kuluttaisi itseänsä tällaisten joutavuuksien vuoksi — — —.
* * * * *
Oli tavallista valoisampi ja kauniimpi päivä. Polyhymnia paistoi jo kaukana auringon rinnalla. Kuljettiin varmaan jossain Avaruuden Hirviön syliin kiitäneen tähden vanassa, koskapa myrkkykaasut olivat poissa, meteoreja satoi kovin vähän ja ilmakehä lepäsi melkein tyynenä.
Turja ja Sorja olivat käyneet eräällä voima-asemalla, vuoristojärvestä lähtevän kosken partaalla. He olivat soutaneet Kapitolionsa rannasta vuoristojärven poikki ja kerran moniin vuosiin kävelleet nautiskellen vuoriston luonnossa. — Palatessaan olivat he tavanneet Sonjan, joka oli myöskin ulkona harvinaisesta säästä nauttimassa. Hänkin oli vanhentunut ja käynyt vakavammaksi sen jälkeen kuin meteori oli tappanut Taitsan aivan hänen rinnaltansa. Nyt hän kuitenkin ilostui tavatessaan "päälliköt" — niinkuin hän nimitti heitä — ja pyysi päästä heidän veneessään järven yli.
Tällöin oli Sorja — ensi kerran toisten ihmisten läsnäollessa — kadottanut malttinsa. — — — Sonja hämmästyi ensin, mutta otti sitte asian kevyesti, naurahdellen, että kyllähän he naiset toisensa ymmärtävät — heillä on kullakin heikot hetkensä. Hänkin oli joskus nuoruudessaan ollut niin mustasukkainen, että oli oikein murhaa mielessään hautonut. Ajatelkaa: hän — murhaa! Eikö se ollut hassua! Mutta sitte hän havaitsi, että mustasukkaisuus aiheutti vatsakatarria ja silloin hän heitti sellaisen hassutuksen — — —.