— Entäs, jos minä sittekin olisin kyllästynyt sinuun ja haaveilisin täällä uudesta puolisostani, laulelisin täällä Avaruudelle ja tähdille lemmestäni. Älä ole niin varma, Urja hyvä. Olen ihminen ja mies ja sydän tykyttää rinnassani — luullakseni, arvatenkin. Enkö minä saisi mielestäsi ollenkaan tunteilla? — Puhukaamme asiasta enemmän alhaalla. Tule, menkäämme.
— Turja hyvä, puhui Urja katsoen kiinteästi puolisoansa, jätä turhat jutut. Onko asemamme mielestäsi sopiva joutavuuksille? Olethan jo tunnustanut, että taivaalla on jotakin, josta sinä koetat saada selkoa uhraten suuren osan öistäsi ja voimistasi. Sinä et kansasi päällikkönä ja ollen vastuussa sen kohtaloista tätä tekisi, ellei siellä kiikarissa näkyisi jotain vakavaa. Ja sinulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan kieltää minua katsomasta sitä.
— Ole hyvä ja katso, sanoi Turja ystävällisenä ja vältellen.
Urja aikoi ensin istuutua kiikaripöydän ääreen. Mutta sitte hän pyysi tyynesti:
— Turja hyvä, aseta kiikari, minä en osaa.
— En. Sitä minä en tee, kuohahti Turja.
Urja katsoi häntä pitkään.
— Etkö — vaikka minä pyydän hartaasti.
— En, Urja ystävä, minä en tahdo, minä en voi.
— Sepä ikävää, lausui Urja hiljaa, aivan kuin itseksensä.