AVARUUDESTA TULLUT PÄIVÄKIRJA.
Olin 30 vuoden vanha raihnainen ukko, kun pääsin maailmansodan kynsistä. Vaikka olin maannut sairaalassa vain kuukauden ja muuten yleensä ollut jalkeilla kuluneet viisi vuotta, olin ruumiillisesti ja sielullisesti ala-arvoisemmassa kunnossa kuin kovasta lavantaudista pelastunut.
Minulla ei herrankiitos ollut koskaan ollut tunnetta oman itseni tärkeydestä tässä maailmassa, enkä minä saanut koskaan tulevan elämäni pohjapiirustusta valmiiksi.
Äiti arveli minusta tulevan kehnonpuoleisen rengin, isä kuvitteli jo aikaisin jostain käsittämättömästä syystä niin korkeata virkaa kuin kansakoulunopettajan tointa, kansakoulunopettajani taasen ei määritellyt tulevaisuuttani sen tarkemmin kuin että "sinusta, poika, tulee joko jotain helkkarin huonoa tai jotain helkkarin hyvää" — ennustus, jonka pätevyyttä minä jo silloin epäilin. Itse puolestani olin toisella kymmenellä, sen alkupäässä, luonnollisestikin sitä mieltä, että olin luotu sotilaaksi. Mutta kun jouduin teurastamaan meidän pässimme ja huomasin kuinka vaikeata minun oli pakottaa itseni katkaisemaan siltä kurkut, aloin epäillä sotilaskutsumustani. Ja tätä epäilystäni lisäsi vielä m.m. se seikka, etten viidentoista vanhana ollut tehnyt yhtään urotyötä maalla enkä merellä, en ollut pelastanut yhtään neitoa ryövärien kynsistä — päinvastoin menettänyt monta salaisen rakkauteni esinettä toisten poikain heiloiksi — enkä ollut kertaakaan antanut selkään kasvinkumppaleitani.
Ja tämä epäilykseni oli nyt osoittautunut surkealla tavalla todeksi kuluneina maailmansodan viitenä vuonna.
Mutta sen sijaan sattui minulle siellä toisen vuosikymmenen keskivaiheilla aivan odottamaton tapaus, johon minä en ollut osannut ollenkaan aavistuksiani kohdistaa. Sattui niin somasti, että äidin valmistaessa minusta renkiä, isän kuvaillessa minulle "seminaarikoulua" ja kansakoulunopettajan huoletonta elämää ja eläkettä, jonka valtio maksaisi minulle, kun olisin kolmekymmentä vuotta könistellyt ihmisten lapsia, ja minun itseni lukiessa sotaisia romaaneja ja rustatessa runoja, kansakoulunopettajani sai päähänsä, että minut on pantava oppikouluun ja ajoi tahtonsa läpi — asianomaisten tuolla tavalla vetäessä eri köyttä.
Tosin minä en osannut lausua ruotsia juuri ollenkaan — vaikka kansakoulunopettajani, joka oli kotoisin kaupungista ja käynyt oppikoulua, oli auliisti jakanut minulle tietojansa —, tosin nauroi tohtori-vainaja kasvikokoelmalleni makeat naurut — en ikinä ollut nähnyt miten kasveja kiinnitetään arkkeihin —, tosin koko geometrian taitoni oli omatekoista ja tosin minut unohdettiin pieneen karttahuoneeseen opettajasuojan taakse, jossa minua oli viimeksi kuulusteltu, kunnes kello 9 tienoilla illalla aukaisin akkunan ja livahdin sitä tietä kadulle — mutta summa summarum oli, että jouduin lyseon toiselle luokalle. Ja sitte oli elämänurani jumalankiitos seitsemäksi vuodeksi selvillä.
Tosin paistattelivat seminaarin punaiset rakennukset vielä kerran taivaanrannalla, kun olin viidennellä luokalla. Mutta taas aivan käsittämättömästä syystä isäni ne lopullisesti unohti ja kantoi edelleen taakkaa, jonka oppikoulua käyvä poika laski hänen, mökin miehen, hartioille.
Mutta ylioppilaaksi tultuani loppui selvä elämänura kuin karjanpolku metsään eikä sitä sen jälkeen ole löytynyt.
Tutustuttuani teatteriin pidin luonnollisena, että minusta oli tuleva suuri näyttelijä. Tunsin selkäevissäni samantapaista taiteellisen voiman väristystä kuin Pulma-kankuri "Kesäyön unelmassa", kun hän kerskuu: