"Tuopa se kyyneleitä irti vääntää, jos sitä oikein pelataan. Jos minä sen teen, niin katsokoot kuuntelijat silmiänsä! Minä nostan myrskyn; minä jos mitenkin voihkaan ja voivottelen — — — mutta paremmin sopisi minun luonnolleni turanni; minä osaisin pelata Herkuletta hiivatin hyvin, tai jotain muuta rollia, jossa oikein peevelin moisesti riehutaan ja tuhotaan."
'Kivet sinkoilee,
Vahat lohkeilee
Auk' aukenee
Ovet vankeuden.
Näet auringon
Tulivaljakon,
Joka kauhuks' on
Yön peikoillen.'
"Se meni oivallisesti. — — — Siinä on helkkarinmoista voimaa, oikein turannimaista voimaa; rakastelija se vain ruikuttelee."
Ja minä ajattelin ruveta elämäniäkseni pauhaamaan toiselle parvelle, itkettämään naisia ja tärisyttämään miesten munaskuita.
Mutta kun olin pari kertaa kirkunut näyttämön takana vallankumouksellisessa roskajoukossa ja laulanut marseljeesia näyttämön alla Manon Rolandin kulkiessa kuolemaan pääni päällä sekä vielä muutaman kerran ollut surmaamassa Salomea, niin oli minulla riittävästi kokemuksia kulissien takaisesta pölystä ja ilkeän sähköisestä ilmakehästä parantuakseni tästä penikkataudista.
Nyt vaihdoin kuuluisaksi tulemisen tietä ja arvelin, että kirjailija onkin oikeastaan enemmän kuin näyttelijä. Ja monet yöt minä piehtaroin vuoteellani vapisten suurien aiheiden sisäisestä poltosta. — Lopputulos oli pari kertomusta, jotka jonkun aikakauslehden paperikori haukkasi, minun tuntiessani verrattain vaillinaista isänsurua.
Tällä aikaa kuitenkin sain jotain tehdyksi varsinaisella alallani, luonnontieteissä ja matematiikassa, jonka olin valinnut senvuoksi, että ylioppilaslaskuissa tein vain yhden laskuvirheen ja että tämän alan opettajilla vielä siihen aikaan oli verrattain hyvät mahdollisuudet väistää vaivaistaloa, s.o. saada leipäpaikkoja.
Mutta sitte puhkesi maailmansota. Se pani hiljalleen saavutetun tasapainoni mullinmallin. Tähän tuli vielä lisäksi se, että rakkaus, joka oli lennätellyt henkeä huimaavissa korkeuksissa, teki vararikon ja henki tuli nurinniskoin maan kamaraan, niin että tömähti.
Toisella puolella ikävystyminen entiseen elämään, köyhyys ja katkeroituminen, toisella puolella toivo saavuttaa hiukan sädekehää ja hohtoa ympärillensä ja kostaa kuuluisuudellansa entiselle rakastetulle — siitä oli luonnollisena tuloksena, että lähdin maailmansotaan.
Ei ole syytä kuvata tässä niitä viiden vuoden kamaloita päiviä, jotka sen jälkeen elin. Mainittakoon vain, että minä en koko aikana oppinut ylenemisen taitoa. Tosin minä en ollut urhoollinenkaan — pässin kaulan katkaisemisesta tehdyt johtopäätökset olivat aivan oikeita. Mutta urheus ei yleensä ylenemiseen vaikuttanutkaan. Minä näin sangen vähän todellista, jaloa, raakuudesta vapaata urheutta, mutta sekin vähä, minkä näin, ei ollut ylenemisen kanssa missään tekemisissä. — Miten ollakaan, tosiasia vain on, että minä palasin viisivuotisesta helvetistä aivan vaatimattomin arvomerkein koristettuna ja riisuin nekin niin pian kuin mahdollista. Arvo ei ollut noussut, mutta ruumiillinen ja henkinen kunto oli sensijaan, kuten alussa mainitsin, aivan peloittavasti alentunut.