Jos minulla nyt olisi aikaisemmin ollut erikoisiin asenteisiin pukeutuva tietoisuus merkityksestäni ja tärkeydestäni tässä maailmassa, niin kaiketi olisin pamauttanut kuulan otsaani, huomatessani kaikkien jalustojen kaatuvan altani. Mutta, niinkuin sanottu, sitä minulla ei herrankiitos ollut. Ja senvuoksi minä vain ikävöin hartaasti pienen kotimökkini rauhaan vanhempieni luo. Uskoin täällä jälleen parantuvani sekä ruumiillisesti että henkisesti ja sitte olin mielestäni valmis vaikkapa noudattamaan äitini alkuperäistä suunnitelmaa ja elättämään itseäni ruumiillisella työllä.
Eräänä toukokuun sunnuntaina pääsin vihdoin irti suuresta kaupungista ja astelin asemalle sijoittautuakseni pohjoiseen menevään junaan.
Aurinko lähenteli luoteista taivaanrantaa. Asemarakennuksen ja vaunujen ikkunat kimaltelivat ja laiturilla kuhiseva väkijoukko kylpi valomeressä. Tuonne kohti suurta valkeutta johtivat kaikki radat, sinne kiihkosi poksahteleva veturi kiitää, sinne menen minäkin — siellä on tulevaisuus.
Kun istuin siinä vaunun akkunapielessä ja silmäilin ohi kiitäviä etukaupunkeja ja maisemia, värähteli mieleni muistojen ja tunnelmien satuttamana. Pitkin rautatien varsia oli joukkoja astumassa tyyntä nautiskelevaa tahtia. Kaupunginlaidan metsiköissä istuskeli pareja, toiset hienommin, toiset rohkeammin hyväilevissä asennoissa. Vähitellen harveni suunnaton ihmisvilinä ja rakennusten upeus aleni. Muutamaan mökkiin tepasteli tytön tyllerö vesikannua kantaen, ja perässä kyykytti keppinensä vanha ukko puukantamus kainalossa. Vilahti ohi kumpu, joka oli kirjavanaan nuorta väkeä, lojuvia, istuvia, seisovia. Kivellä istuvan pojan polvella hanurikka parastaikaa venyi — ääntä ei kuulunut.
Tuolla näkyi se suuri kartano, jossa osakuntamme ennen vanhaan kävi hiihtoretkillä hauskaa pitämässä. Ne ajat tuntuivat olevan niin kaukana kuin olisi niistä kulunut ainakin pitkä ihmisikä. Niin monet senaikuisista läheisimmistä tovereistani olivat jo kuolleet, kaatuneet tai ammuttu.
— — — Mutta sitte valahti esiin kaukaisen metsän rauhallinen ääriviiva ja tyynen tummaa väritystä ääriviivan sisällä ei mikään särkenyt. Oli kuin vuosikausia piinannut kuumeinen, kirpeä jännitys olisi helpottanut ja sydänalasta levinnyt olemukseen hiljainen, lämmittävä auvokas rauha. Se pani ihan syvään hengähtämään.
Aurinko laskee. Pimenevät pohjoiset metsän mutkat ja hetken kuluttua hämärtyy koko ympäristö — se hämärä tunkee metsätiheiköstä vaunuunkin. — Junan vihellys kuuluu kuin hyvin kaukaa, vauhti tuntuu kiihtyvän. Vaununoven auetessa räjähtää siitä sisään pyörien räklätys ja heikkenee huminaksi oven painuessa kiinni. Vauhti hiljenee. Asemalyhdyt väläyttävät hämärän vaunun valoisaksi. Puhelu, joka junan kulkiessa on kuulunut epämääräisenä hyminänä, kuuluu asemalla pysähdyttäessä oudon äänekkäältä. Taas lähdetään. Uninen vaihdelyhty vilahtaa ohi. Ja yhäti vaihtelee näkymö. Pimenee. Tuossa etualalla on pieni kunnas ja sillä talo taivaalle ojentuvine kaivonvintteineen. Se herättää kaukaa lapsuusajoilta peräisin olevan saduntunteen. Taivaan punakeltaista valomerta kuvastelevat lammet ja suohaudat.
— — — Minä muistan yht'äkkiä kotiseutuni kevään. Se tulee mieleen rynnäten kaikkine näkyineen ja tunnelmineen. Minä muistan niin selvästi kevätkuulakat aamut, kun halkomies kirves olalla astelee pinoillensa, teiri kuhertaa haassa ja vuoren liepeellä toinen, luonto on tyyni ja äänetön kuin kuulisi se luojansa kulkevan ohi.
Minä muistan lapsuudestani erään toukokuun illan. Tullaan saunasta. Isä kantaa minua. Puro isän pajan takana solisee, sammakot kurnuttavat, lahdella soutelevat sorsat ja kalat polskahtelevat. Isä on päivällä rakentanut vesivoimalla nakuttavan pajan minulle puroon. Minä pyydän nyt, että kuunneltaisiin, hakkaako se. Pysähdytään halkoliiterin nurkalla olevan suuren kuusen alle. Ojapengerten välistä kuuluu pajan salaperäinen nakutus.
Näin sukeltelevat vuosien takaiset muistot ja tunnelmat esiin minun istuessani siinä vaunun akkunapielessä ja katsellessani keväisiä maisemia. Ja minä luulin näin kypsyväni sitä varten, mikä tulossa oli ja mistä minulla oli epäselviä kuvitteluja.