Yhä pimeni.
Pimeätä metsää vasten vilkkuivat kylien talot tuolla kaukana kuin elon kipunat.
Saavuin kotiin. Pieni mökkimme oli suunnilleen ennallaan. Hevostallin ovenkamana vain edelleen painunut alemmaksi, pajan nurkka palanut mustaksi, suureen kuuseen ilmestynyt kuivia oksia ja metsä tunkenut lähemmäksi pirtin nurkkaa. Kaikki mittasuhteet tuntuivat pienentyneen: polku kylältä mökillemme tuntui entistäänkin kapeammalta, sola aittojen välissä kovin ahtaalta, niin että tuntui käsittämättömältä kuinka minä olin voinut joskus maailmassa kuvitella sen komeaksi salikseni, aitat olivat mataloita niin että kädellä ulotuin räystääseen. Mutta rakasta ja kaunista oli kaikki. Kuusen latvasta olin heittänyt ensimmäiset silmäykset "avaraan maailmaan", petäjikkö-niemelläni olin monet kerrat koukkujani kuntoon pannut ja valmistellut lähtöä ulapalle. Kivivuori jylhine rotkoineen ja huimaavine kohtisuorine kallioseinämineen, lintumetsineen ja hyllyvine hetteineen vuorenlaella oli ollut mieluisimpia vaelluspaikkojani.
Isä ja äiti olivat huomattavasti vanhentuneet. Koruttoman lämmin oli heidän vastaanottonsa, rajaton heidän tunkeilematon ja kuohahtelematon hyvyytensä. Halla-Maijan, monta vuotta pirtissämme asuneen väkevän ja luutuneen työläisnaisen oli kuohuva aika villinnyt ja hän oli saanut pojan, johon isä ja äiti näyttivät olevan kiintyneitä. Tiedustelin Maijalta, millaista perua poika oli, kuka oli hänen isänsä. Maija vastasi tavalliseen tapaansa leveällä sananlaskulla:
— Yöllä tuli, yöllä meni, suutarille haisi.
Tamma oli vielä hyvässä kunnossa, Herttanen oli hävitetty ja sen sijalla kytkyessä oli nuori lehmä, jota minulla ei ollut kunnia tuntea. Melu-koira, joka alun toistakymmentä vuotta sitte oli saanut edessäni armon suuren pääkoppansa perusteella, sen veljien ja sisarien joutuessa suohautaan, ja joka miehuusvuosinansa oli ollut ihmeellisen viisas koira, oli nyt jo vanha ja raihnainen; sama oli laita Tuttu-kissan.
Huomasin, että oli se aika täälläkin vierinyt eteenpäin. Mutta kuinka tyynesti ja hiljaa! — Pinnalta katsoen.
Sivuutan nyt kaikki pikku tapahtumat ja elämykset kotona-oloni alkuajoilta ja kiiruhdan juhannukseen, jolloin tapahtui tämän kertomuksen kanssa yhteydessä oleva tärkeä tapahtuma.
Välillä oli ollut koleata kevättä. Mutta juhannusaattona lehahti lämpimältä. Ja miten se virittikään olemuksen uuteen sointuun! Tunsi olevansa vain melodia luonnon suuressa sinfoniassa, vain värähdys sitä samaa iankaikkista elämän ouruamista aineen läpi. Maa lemusi, metsä tuoksui, himmenevästä vainion mutkasta kantoi iltaleyhkä pihlajan kukan hajua. Ilta-aurinko lävisti pihakoivut, ja säteet siivilöityivät lehvissä, kisailivat ja kimpoilivat kosteissa, mehevissä lehdissä. Koivut aivan kuin uivat kuulakassa seesteessä. Vertaisinko niitä impeen vihertävä valoharso hartioilta valuen. Ihan itsekin ilmaan pyrki nousemaan.
Huoneet täynnä koivun lemua, sauna täynnä uuden vihdan läiskettä.