Mennessäni saareen tulisille tunsin taas kerran, että avara näköala avartaa sielua. Tuttua vapautusta tunsin, kun selkä ja sinertävät maat aukenivat eteeni. Täällä pitäisi olla useammin, humisi mielessäni.

Saaressa nousi meno. Ihmiset nurin narin ja ilo päällimmäiseksi. Nousin saaren vuorelle. Iltaviri kulisi vesillä ympärilläni, mantereen päältä sinkosi aurinko säteensä vaakasuorina taakseni petäjikköön. Vihreitä peltoja, koivutelttoja kyliä, koivut rannoilla hopeissaan, aironkolketta ja -kitinää, puhetta, naurua, meteliä. — — —

Muistin, että tässä vuoressa pitäisi olla jossain luola, johon liittyi tarinoita vainoajoilta ja josta kuului löydetyn vanhoja rahojakin. En ollut koskaan tullut aikaisempina vuosinani käyneeksi luolaa katselemassa — ja päätin senvuoksi nyt kokon syttymistä odotellessani yksintein tarkastaa senkin. Kuljeskeltuani jonkun aikaa vuoren rinteitä löysinkin aukon, jonka joskus aikaisemmin kuulemieni kuvausten perusteella päättelin luolan suuksi. Tunkeuduin siitä sisään. Kun silmäni tottuivat hiukan luolassa vallitsevaan hämärään, havaitsin sen olevan valtavan kallionlohkareen emäkalliosta irtautumisen ja paikoiltaan siirtymisen johdosta syntyneen suuren raon, johon ylhäällä olevasta reiästä tuli hiukan valoa. Olin kulkenut jonkun matkaa, kun minut pysähdytti kivenlohkare, joka oli parahiksi sellaisessa asennossa, että en mahtunut tunkemallakaan sen ohitse. Enkä saanut ilman kankea lohkaretta liikkumaan. Eikö siis kukaan ollut käynyt luolassa tämän kauempana? mietiskelin itsekseni. Ja samalla ajattelin, että joskus tulisin tänne rautaseiväs mukanani ja tunkeutuisin tuonne "neitseelliseen" osaan luolaa. Kuka tiesi, mitä salaisuuksia se kätkeekään? Jospa luolan käyttäjät ovat vuosisatoja sitte tukkineet luolan tästä tällä kivilohkareella. Taipumukseni romanttisoituihin historiallisiin kuvitelmiin lisäsi uteliaisuuteni tehoa, ja palatessani luolasta tein tosiaan päätöksen tulla mahdollisimman pian tutkimaan luolan perää.

Laskeutuessani luolan rinnettä kuulin kokon jo rätisevän ja humisevan, ja nauru, puheen pärinä ja ilakointi oli ylimmillään.

— — — Puoliyö oli jo ohi, kun astuttiin veneisiin ja viritettiin laulu. Sävel kimpoili vuorista ja kaikui kallioista. Lahden pohjukkoihin aamuautereeseen hävisi venekunta toisensa perästä. Hanurikka soi tuolla etäisellä salmella, kaukaa kuului kiljahdus ja niemen takana yritettiin laulaa, mutta hanurikka ja ihmisääni soi rumalta tässä ympäristössä, pian palautui hiljaisuus. Aamuviri liplatti selältä, ja linnut virittivät virtensä.

Nukuttuani muutaman tunnin heräsin aittani oven edestä ja seinänvierustalta kuuluvaan kanojen hiljaiseen puheluun ja kukon lauluun. Maito sohisi karjapihassa lypsinkiuluun, ja isäni askeleet kuuluivat pihapolulta, joskus pehmeinä pehmeällä maalla, joskus karahtaen kallioon.

Kuulin vanhusten keskustelun.

— Pyydetäänkös poikaa ruokkimaan sikaa? puhui isä-ukko.

— Kyllä kai se sen tekee, kuului äiti-muorin ääni karjapihasta.

Työnsin aitan oven auki. Siitä tulvahti sisään lämmintä ja auringonpaistetta. Lupasin ruokkia porsasta heidän kirkkomatkansa aikana.