Isä-ukko oli jo hakenut tamman metsästä, ja se pureksi pihamaalla ruohoa. Kun huomasi aitan oven aukenevan, nosti sieraimiinsa tuhauttaen päätään ruohotukko suussa ja vilkaisi lystikkäästi ihan minuun, permannolla lojuvaan. Kopsotteli ovelle, nyökytteli, pisti päänsä sisään, tuhisi ja lopsotteli huulillaan makaajan ojennettua kättä.
— No mutta tamma, sinäkö se oletkin! Hölpön hölpön muorikulta! Onko sinulla nyt varsaa?
Makaajaa oikein hyväsestään hytkäytti tamman tuttavallisuus. Se päästi pienen hörähdyksen tapaisen ja kääntyi jälleen pureksimaan ruohoa.
— — — Nyt on makaaja yksin mökissä porsaan, kanojen, Melu-koiran ja Tuttu-kissan kanssa. Hän kääntää kylkeä ja näkee avonaisesta aitan ovesta lukitun eteisen oven ja koivut portaan pielessä. Mökin tanhuvilla on uneksuva sunnuntairauha. Aurinko hellittää lämpimästi, navetan oven yläpuolisko on auki, karjapiha tyhjänä, kanat nyppivät itseään portailla, rakennuksen sisällä vallitsee täydellinen hiljaisuus. Vastaisella puolella notkon rinnettä nousee kesantopellon oja. Sen alapää on vielä kaivamatta. Kuokka ja lapio seisovat juuri siinä, mihin kaivettu loppuu. Ne aivan kuin odottavat lujaa kouraa tarttumaan varteensa. Siellä onkin nyt varmaan kuiva savi. On ollut kuivaa jo kauan. Illalla näkyikin ukko iskevän hartiavoimin juuri tuota ojaa.
— Ei. Minä tartun nyt työhön. Minä alan iskeä maan kamaraan kiinni — huomispäivänä.
Mutta sattuma teki taaskin päätökseni tyhjäksi.
Noustuani jalkeille tapasin kyökin ja kamarin ovet lukittuina, avaimet löysin määrätyistä paikoista, ruoka oli pöydällä, sanomalehdellä peitettynä.
Ei ainuttakaan häiritsevää liikettä, koko maailma oli niin hiljaista.
Annettuani porsaalle ruokaa päätin lähteä soutelemaan aurinkoiselle järvelle. Menin rantaan — mutta muistin siellä, että samallahan voisin käydä uudelleen saaren luolassa. Hain rautakangen veneeseen ja lähdin auringonvalossa sädehtivälle ulapalle. Pienet laineet lotisivat tutusti veneeni kokassa ja kupeissa minun soudellessani saarta kohti. Tunnissa olin perillä. Tallattu tulisten paikka uhosi vielä illallista iloa, mutta samalla yksinäisyyden ja autiuden tunnetta. Nousin vuoren rinteelle ja saavuin luolaan. Pian olin vääntänyt kivenlohkareen senverran paikoiltaan, että pääsin eteenpäin luolan perälle. Siellä ei näyttänyt olevan mitään kummallista — samanlaista kuin luolan alkuosassakin. Puoliksi piloillani tunnustelin seipäälläni sieltä täältä multakerrosta luolan pohjalla. Tämä aarteenkaivajan osa huvitti minua. Se oli samantapaista puolitotista leikkiä kuin vanhan läkkipellistä tehdyn lamppurämän kihnuttaminen ennen poikasena senjälkeen kun olin lukenut sadun Aladdinin taikalampusta.
Mutta tunnelmani muuttui kerrassaan, kun rautakankeni yhtäkkiä kilahti metalliin. Rahalipas välähti jo mielessäni. Jätin kuitenkin tarkemmat määrittelyt ja aloin kaivaa. Mullasta tuli esille hyvin epäsäännöllinen metallimöhkäle — minulle tuntematonta metallia. Kuljetin sen päivänvaloon ja tarkastelin ja tutkin sitä. Päättelin sen olevan kosmillista alkuperää, päättelin sen meteoriksi. Mitään muuta en luolan pohjamullasta löytänyt.