Silloin nähtiin Turjan hoipertelevan radiokoneen rappujen juureen. Ne olivat rikki, palaneet poikki. Hän ei päässyt ylös. Hän silmäsi melkein älyttömin silmäterin miehiin ja naisiin, jotka läähättivät kaukana seinillä ja nurkissa. Hänen kasvonsa olivat tuntemattomat, hampaat kiristetyt yhteen. Hän hoiperteli radiokoneen alla, pitkin käytävää oikealle, kaatui maahan, ryömi nelinkontin dynamon luo, joka oli nurkassa. Käden ja pään nähtiin kohoavan, käsi haparoitsi ruuvia, johon paksu jättiläisjohto oli kiinnitetty. Ruuvi kiertyi. Sitten nähtiin Turjan ponnistautuvan ylös, käyvän sylin johtoon, kuului pamahdus — ja radiokone pysähtyi.
Hetken kuluttua kannettiin Turja vesijohtohuoneeseen tunnottomana.
XII luku. Miten käy aurinkokunnan?
Illalla istuivat Turja ja Urja pienessä suojamassansa. Heillä oli hallussaan vain kaksi pientä suojaa. Koko muu Kapitolio oli luovutettu pakolaisille, joita oli tullut maan ääriltä. Tässä osassa asumusta oli hiljaista, mutta etäämpää kuului liikettä ja melua. Myrsky oli hiukan hiljentynyt, niin että sen meteli ei kuulunut kovin tänne asumuksen keskukseen. Valoputkista lähti hiljainen viihtyisä sävel.
Turja oli vielä raukea, kuin äsken syvästä unesta herännyt. Mutta hän söi äänettömänä hyvällä ruokahalulla illallispalaa ja Urja katseli häntä mietteissään.
— Tänä iltana minä en olekaan lemmenlauluja laulamassa ja Avaruuteen huokailemassa, lausahti Turja hymyillen. Ajatteletko sitä?
— Mitä nyt aiot? kysyi Urja ikäänkuin kuulematta Turjan kysymystä.
— Taistella myrskyä vastaan. Se voi kestää kauan ja käydä varsin kiusalliseksi, vastasi Turja.
— Mitä minä myrskystä. Se kestää aikansa ja vie uhrinsa. Mutta se ei ole Kaiken Loppu. Mitä aiot ilmiön suhteen Avaruudessa?
Turja kävi vakavaksi.