— Totta puhuen, aivoni ovat tätä kysymystä vatvoneet myrskystä ja onnettomuuksista huolimatta. Luulenpa, että tiedottomana maatessanikin näin sen. Kuva on nähtävästi syöpynyt syvälle aivoihini.
— Aiotko jatkaa tutkimuksiasi?
— Miten? Ei ole suurempaa kiikaria. Ei ole muita koneita. En osaa niitä valmistaa. En osaa laskea kuin yksinkertaisimpia tehtäviä. Eikä kukaan muukaan Borealiassa osaa niinkään paljoa kuin minä.
— Jos se on kaukana, niin se on hirvittävä massa, puheli Urja matalalla äänellä.
— Jos se olisi lähellä, niin olisin saanut etäisyyden lasketuksi. Sen täytyy olla kaukana. Ja se on hirvittävä massa.
— Miten käy siis aurinkokuntamme?
Hiljaisuus. Kuului myrskyn pauhina ja voima-asemien metallipiippujen ulvonta ja mörinä.
— Miten käy tämän pienen aurinkokuntamme? lausui Turja raskaasti.
Hän ponnahti ylös.
— Emme saa siitä tietoa. Se on kirottua. Se on uhkaava tuntematon kohta taistelusuunnitelmassamme. Meillä on miehiä ja naisia, jotka pystyvät hurjimpiinkin yrityksiin. Meillä on voimaa ja koneita, meillä on tietoa ja taitoa. Mutta nyt tulee tällainen ilmiö, ilmestyy taivaallemme uusi uhka — ja me olemme avuttomia, tietämättömiä kuin lapset. Se on kirottua.