Urja mietti, palasi paikoilleen ja mietti edelleen. Myrsky pauhasi ja jäätikköveturi kiljui. Jostain läheltä kuului lapsen valitusta.
— Kosmoksen nimessä, sinä olet aivan oikeassa! Kaikki on peräisin siitä. Ja aurinkomme on jo vuosituhansia kulkenut sen massan valtakunnassa, sen kiroissa. Ja nyt me olemme suhteellisen lähellä sitä, kaukana aurinkokunnan mitoissa puhuen, mutta lähellä sen omissa mitoissa puhuen. Ja sinä luulet, että käänne tulee vasta sen jälkeen kun olemme sen sivuuttaneet.
Turja nyökäytti taasen.
— Mutta mikä tuo massa sitte on? Onko se aurinkomme radan keskuskappale? Tai onko se Avaruuden keskuskappale? Entä jos putoamme siihen?
Turja nousi.
— Minähän sanoinkin äsken: ellei sitä ennen tule Kaiken Loppu. — — — On tuhansia mahdollisuuksia. Me voimme sen sivuuttaa saamatta tuta muuta kuin kosmillista tomua, meteoreja ja kylmyyttä. Me voimme sivuuttaa sen niin, että menetämme suuremman tai pienemmän osan ilmakehästämme. Me voimme sivuuttaa sen kuumuudesta hehkuen ja sulaen. Me voimme törmätä sen tuhansiin kuihin ja muihin kiertolaisiin tai sen massan kiinteisiin osiin. Me voimme vajota sen äärettömän massan helmaan kuin pisara mereen. Kaikkien näiden tapausten välillä on tuhansia mahdollisuuksia. Mutta me lapset, me tyhmyrit, me tuhrukset emme tiedä mikä on meille määrätty. Me emme osaa tutkia, emme osaa rakentaa koneita emmekä laskea. — Sehän se tässä on kirottua ja helvetillistä. Jos pallomme ei sula, ei hajoa tomuksi eikä vajoa tuon hirviön vatsaan, niin meidän olisi nyt jo kiireesti varustauduttava, sillä kaikki muut kohtalot me voisimme voittaa, kaikissa muissa tapauksissa minä näen pelastumisen mahdollisuuden. Mutta emmehän voi varustautua, kun en tiedä, mikä tapaus tuhansista mahdollisista on määrätty osaksemme. Enhän voi varustautua kylmyyttä vastaan, kun en tiedä vaikka meitä uhkaisikin kuumuus. Enhän voi varustautua säilyttämään ilmakehää, kun en tiedä, vaikka saisimme sitä liikaakin. Se on helvettiä se!
Raivoissaan hän tarttui Urjaa olkapäihin ja ravisteli häntä:
— Sano minulle, Urja, pieni pelastava sana, pieninkin viittaus! Sano, kuuletko, sano. Mikset anna kuulua! — Joko loppui sinunkin älysi? Kananpää, naakanpää, joka pettää pulmallisimmassa kohdassa. — — — Mutta minä sanon sinulle, että halkaisen tämän oman pääni, ellei sieltä löydy neuvoa. Mitä sellaisella päällä tekee, joka ei tee tehtäväänsä.
Turja hyökkäili sinne tänne suojamassa kuin vangittu peto. Urja katseli onnetonta miestänsä suruissansa. Hänelle oli aikoja sitte pulpahtanut aivoihin ajatus, mutta hän punnitsi uskaltaisiko sanoa sen Turjalle. Hän odotti kunnes Turja rauhoittui. Ja lausahti sitte:
— Minä olen ajatellut — — —