— No, mitä, pian, pian! Turja seisahtui kuin naulittu, sieraimet levällään, silmät suurina.
— Ekvatoriaa.
Urja odotti räjähdystä, mielenkuohahdusta ja valmistui tyynesti ottamaan sen vastaan. Mutta hän erehtyi tällä kertaa. Turja hyökkäsi hänen luoksensa, katsoi nyt vuorostaan häntä silmiin ja sähähti:
— Sitäkö! Ja sinä uskallat sanoa sen?
— Uskallan.
Turja hoippui istuimellensa. Pitkä hiljaisuus. Ja sitte puheli Turja:
— Tiedätkö, minäkin olen sitä ajatellut. Muuta keinoa ei ole. Mutta entä vanha vala, kansan tahto, kansan viha? Kansan toinen luonto on kammo Ekvatoriaa kohtaan ja tahto elää yksin, vapaana.
— Me voisimme ajatella erästä kiertotietä. Jos koettaisimme hankkia
Ekvatoriasta tietoja rikkomatta valaa.
— Miten? Meillä ei ole ollut lähtömme jälkeen mitään yhteyttä heidän kanssansa. Tuskinpa on yhtään ainoata elävää olentoa, joka taitaa meidän ja heidän kieltä.
— Ekvatoriahan ajaa tuomittujansa jäätiköille kuolemaan. Mitä arvelet, jos ottaisimme näistä joitakuita kiinni ja opettaisimme heille kielemme — ja oppisimme heidän kieltänsä. Jos Ekvatoriassa tunnetaan yleensä aurinkokuntamme kohtalo, tietäisivät nämä vieraamme varmaan siitä, selitteli Urja. Matka on tosin pitkä, sillä tuomitut elävät lähellä Ekvatoriaa. Muutaman kerran sadassa vuodessa ovat rohkeimmat ilveksenmetsästäjämme nähneet heitä. Mutta jos retkikunta varustetaan vartavasten, ei yritys ole mahdoton.