Kansaa oli liikkeellä tavallista enemmän. Kolmen erikoisesti varustetun retkikunnan, päällikköinä Turja, Karma ja Jorma, piti lähteä pitkälle metsästysmatkalle eteläiselle jäätikölle, jossa ei kukaan Borealian metsästäjä juuri koskaan käynyt. Muutamia tarunomaisia kertomuksia kiersi kansan suussa muutamain rohkeiden seikkailijain matkoista etelään ja heidän tapaamistaan tuntemattomista ihmisistä. Nyt tähän satujen maahan aiottiin jälleen tunkeutua. Siksi tahdottiin nähdä lähtöä ja lähtijöitä.
Lausuttiin arveluja sinne ja tänne. Päälliköt tiedettiin rautaisiksi miehiksi, verrattomiksi sitkeydessä ja neuvokkuudessa. Miehistöt, jotka oli valittu tarjoutuneista vapaaehtoisista, olivat valiojoukkoa. Yleinen olikin se käsitys, että, niinkuin Tarja lausui, "kyllä ne sieltä palaavat, ellei maa sillä aikaa hajoa ja retkikunnat joudu toiselle taivaankappaleelle". Oli kuitenkin epäilijöitäkin. Heidän mielestään eteläinen jäätikkö oli "miehensyöpää" jäätikköä. Se oli täynnä ohuen lumikerroksen peittämiä pohjattomia kuiluja, jotka ottavat osansa, jotka vievät miehen silloin toisen tällöin ja parhaassa tapauksessa koko retkikunnan. Nämä epäilijät ihmettelivät ja paheksuivat erikoisesti Turjan lähtöä. Hänet oli vuodesta vuoteen valittu työpäälliköksi ja nyt hän jättää tehtävänsä tuollaisen päähänpiston vuoksi.
Kaikkien puheista kuului, että kansa tunsi etelää kohtaan jonkinlaista vaistomaista kammoa. Sen jäätiköt olivat tuntemattomia, uhkaavia alueita ja niiden takana oli jotain vielä pahempaa.
Retkikuntien varustelu aiheutti erään ankaran selkkauksen, joka jännitti kauan mieliä.
Kun Jorma sai kuulla, että häntä aiotaan kolmannen retkikunnan päälliköksi, jos hän suostuu matkalle lähtemään, niin tuli hän erinomaisen touhukkaaksi ja hyvälle tuulelle. Hän puuhasi yötä päivää. Hän vakuutteli jo kauan aikoneensa lähteä sinne päin ja vannoi Avaruuden kaikkien tähtien ja tähdenpoikien kautta, ettei enää muualla metsästäisikään. Hänen kuultensa ei kukaan matkan onnistumista epäilevä uskaltanut suutansa avata. Pari sellaista hän tapasi aluksi. Ne suututtivat hänet ja löysivät itsensä toisen suojaman nurkasta yhdestä mytystä. Koreasti Jorma heidät sinne kantoi ainoatakaan jäsentä rikkomatta, pyytäen vielä, etteivät panisi kieltänsä hampaiden väliin ja että he pysyisivät siellä siksi kun hän olisi puhunut asiansa loppuun ja päässyt ulos.
Mutta sitte Jorma saapui eräänä päivänä Turjan puheille. Ei tavannut häntä heti. Istui synkkänä ja sanattomana, vastaamatta Urjalle niin tai näin. Kun Turja tuli, pyysi Jorma puhutella häntä kahden kesken ja ilmoitti sitte:
— Ei siitä taida tulla mitään?
— Mistä niin? ihmetteli Turja.
— Tämän pojan matkasta etelään.
— Mistä syystä? tiedusti Turja yhä enemmän ihmeissään. Luulin että
Jorma on ollut erinomaisen halukas lähtemään.