Asia selvisi Turjalle. Häntä nauratti tuhannesti, mutta hän pidätti itsensä.
— Se on siis Orma, joka — — —.
— Sehän se, räähkänä.
Turja tunsi hyvin Orman, Jorman puolison. Pieni, laiha nainen, kuuluisa pahasta suustansa, kuuluisa päähänpistoistansa ja oikuistansa. Hiukan ruuveja vailla. Mutta kova ja sitkeä kuin teräs, kun sille paikalle sattui. Ja hyväsydäminen kun sille päälle sattui.
— Mitä hän sanoo? tiedusteli Turja.
— Sanoo tahtovansa mukaan tai toisen miehen. Ei sano rupeavansa yksin kotona istumaan, kun ukko vaaran paikoissa reissaelee.
— Jorma ei siis halua hänestä luopua? koetteli Turja.
— On ollut olevinaan rakkauden pihistystä ja muuta senkaltaista — ja eikö tuo liene liikaa energian tuhlausta ruveta nyt uudestaan niissä asioissa reistailemaan — —.
Tuloksena oli Urjan käynti Orman puheilla. Mutta lähettilään matka oli tulokseton. Ehdot eivät muuttuneet. Ne saneltiin sanasta sanaan samoin Urjalle kuin Jormallekin. Ainoastaan pienen lisäselityksen hän antoi ehtoihinsa, nim. että hänet saa jättää ilveksenruuaksi, jos hänestä on haittaa miehille matkalla.
Mikä siinä auttoi muu kuin Orma mukaan!