— Se on Ekvatoria, vastasi Turja.
Kaikki kiikarit laskeutuivat. Oli kuin olisi salama iskenyt miesjoukkoon. Liikkumatta tuijottavat he maahan. Ensimmäisenä kääntyi Jorma ja käveli kuin häveten kasemattiin. Sitte lähti mies toisensa jälkeen muristen jotain, "pitääpä tästä mennä sitä ja sitä tekemään" t.m.s. Vihdoin olivat Turja ja Karma kahden.
— No, Karma. Mitä siinä töllistelet! Livistä jo perhanan kyytiä toisten jälkeen. Pankaa silmälaput päähänne ja juoskaa henkenne edestä pohjoiseen! Etkö kuule! Mörkö tulee jo. Vie niille sana, että mörkö tulee ja että kiirehtivät! Pankaa kokoon kimpsujanne! Mutta sano niille, että lähtevät ennenkuin itkevät. Minä annan ylön jos minä näen miesten itkevän! Hyi helvetti!
Turja raivosi, käänsi selkänsä Karmalle ja lähti kävelemään jäätikölle.
Tätä hän ei olisi odottanut! Parhaita miehiä, valioväkeä! Ja kammahtavat kuin lapset, nähdessään suuren sulan maan ja kuullessaan sen nimen! Mitä sanookaan muu kansa, kun kerran sen hetki tulee! Täytyykö hänen nähdä kansansa kuolevan vaistomaisen kammonsa verkkoon? Se olisi kehnouden näyte. Hän ei voi sitä uskoa kansastansa. Mutta häntä kuohutti sanomattomasti nyt kun hänen suunnitelmansa ensi kerran, vaikka tällä kertaa sivumennen, törmäsi tähän kariin. Häntä kuohutti kansansa karaistujen miesten suhtautuminen Ekvatoriaan.
Käveltyään edestakaisin jäätiköllä Turja näki Karman juoksevan leiriltä.
— Miehet pyytävät päällikköä tulemaan ja selittämään asiaa, ilmoitti
Karma.
Turja asteli hitaasti itseänsä tyynnytellen leirille. Siellä olivat miehet koolla kasemattien edustalla ja puhelivat keskenään.
— Mitä sitte? tokasi Turja perille saavuttuaan.
Kaikki katselivat toisiinsa, ei kukaan puhunut.