— Niin, nyökkäsi Urja. He tahtovat täyttää tehtävänsä syvästi ja vakavasti. Sepä hyvä, että sinäkin olet sitä mieltä. Ja hän poistui hiljaisena.
Mutta hetken kuluttua palasi Urjan kysymys uudestaan Turjan mieleen.
Hän hätkähti.
— Minäpä olin taasen aika tuhrus. Hänhän tarkoitti juuri meitä.
— — — Mutta se ei saa tapahtua!
Urjan päätös oli kuitenkin horjumaton. Hän alkoi puuhata mukana niinkuin se, joka jää kotiin. Ja kaikkiin Turjan vastaväitteisiin hän huomautti vain hymyillen:
— Sinä itse sanoit.
— Minä tein tyhmyyden, suuren tyhmyyden.
— Ei. Sinä ratkaisit aivan oikein. Ja minä ihmettelen että kysyinkään tyhmyyksiä. Mikä lienee ollut minussa — — —. Mutta sehän on selvä kuin entisaikojen päivä. Minä autan vointini mukaan niitä, jotka tänne jäävät. Sinä tulet sitte meitä hakemaan.
Turjan mieleen palasi se uni, jonka hän näki ensimmäisenä yönä maajäätiköllä ja hän joutui ensi kerran elämässään omituiseen hätään kuin avuton lapsi. Mutta mikään ei auttanut. Unestansa hän ei voinut puhua mitään ja Urja osasi rauhoittaa hänet.
Kestettiin tavalliseen aikaan kamala ja pitkä myrsky. Ja heti kun arveltiin pahimman myrskyajan päättyneen, alkoi lähtö. Yötä päivää kulkivat lumiveturit lahden jäällä edestakaisin. Joukko toisensa perästä astui niihin päälliköiden johtamina ja joukko toisensa perästä astui niistä ulos siinä kohdassa, mistä Turja oli noussut ensi kerralla maajäätikölle.
Turja ja Urja olivat taasen Kapitolion katolla. Turjan mieli oli tällä kertaa kovin raskas. Urja huomasi sen ja ponnisteli kaikki voimansa löytääkseen valoisia muistoja ja keksiäkseen virkistäviä sanoja. Taaskin he tarkastelivat maatansa. Sillä oli jo selvä kuoleman leima kasvoillansa. Jäätikkö oli puristavan lähellä joka puolella. Jäätikön alla oli jo heidän yhteinen lapsuudenkotinsa. Siitä olivat vain muistot jälellä, valoisat, kirkkaat muistot heidän mielessänsä.