Silloin oli elämä vielä ihanaa! Oli valoa, oli kasveja, olipa lintujakin! Heidän yhteiset leikkikenttänsä nousivat sieltä jäätikön alta, hohtaen suloisessa, siunatussa auringonvalossa — kun he katselivat sinne taivaanrantaan. Kas, eivätkö juosseetkin siellä pieni tyttö ja poika hymyten, nauraen ja ilakoiden! Tuossa kulki heidän polkunsa kasvitarhan taakse. Vanha mies, asumuksen vanha hoitaja, astua tepsutteli monet kerrat sitä polkua heidän kanssansa ja kertoi heille menneistä ajoista, jotka olivat olleet vieläkin ihanampia, valoisampia ja lämpimämpiä. Oli ollut aika, jolloin ei jäätikköä ollenkaan näkynyt. Maa viheriöitsi, metsät humisivat, linnut lauloivat — ja kansa lauloi. Vanhus puhui paljon eräästä naisesta, jota hän oli nähtävästi suuresti rakastanut, sillä kyynel kiilsi hänen silmässään joka kerta kun hän mainitsi hänen nimensä. — — — Vanhus on ollut jo kauan Suuren Rauhan portin tuolla puolen. He, tyttö ja poika, vaihtoivat leikkinsä oppiin ja työhön. — — — Isät ja äidit, joita vastaan he olivat niin monta kertaa tuota tietä juosseet, ovat seuranneet vanhusta sinne, missä ei ole sulaa eikä jäätikköä, ei myrskyjä eikä Avaruuden Hirviötä. — He muistelevat koko taipaleen sieltä leikkikentiltä tähän hetkeen saakka ja tuntuu kuin olisivat he eläneet vuosituhansia. Kaikki on muuttunut. Maa kuolee, kansa pakenee kuolemaa. He eivät ole viime vuosina muuta kokeneet kuin hurjaa taistelua.
Nyt heidän tiensä eroavat. Turjasta tuntuu kuin jättäisi hän Urjan kera tänne puolet elämästänsä ja voimistansa. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut itseänsä. Mutta tämä uhri oli niin äärettömän raskas. Hän pusersi kaidetta ja pidätti rintansa polttoa kohoamasta silmiin. Urja hyväili häntä. — — —
Koko muuttava kansa oli jaettu kolmeen suureen ryhmään, päällikköinä Turja, Karma ja Jorma. Jokainen tällainen ryhmä oli jaettu pienempiin ryhmiin, päällikköinä edellisillä Ekvatorianmatkoilla mukana olleita miehiä. Pienempinä soluina olivat joukkueet. Kun retkeläiset nousivat jäätikölle ja järjestettiin matkajärjestykseen, kukin joukkue kelkkoinensa pitkään köyteen sidottuna, niin muodostui siitä valtava jono, niinkuin musta jättiläiskäärme olisi luikertanut lahdesta jäätikölle.
Käskyjä, ohjeita ja tietoja annettiin merkeillä, radiosäteillä ja puhelukoneilla, joiden lanka kulki joukkueesta joukkueeseen.
Ja niin alkoi valtaisa matka jäätiköllä. Se edistyi hitaasti. Tapahtui onnettomuuksia, jäätikkö otti osansa, pysähdyttiin metsästämään, levättiin — kaikki vei aikaa. Mutta päivä päivältä kuitenkin kasvoi välimatka jäisen, kuolon uhkaaman kotomaan ja sen lapsien välillä. Arpa oli nyt peruuttamattomasti heitetty. Ei auttanut muu kuin eteenpäin! — — —
Ne sata päivää ja yötä, jotka kansa ponnisteli jäätiköllä, olivat Turjan siihen astisen elämän vaikeimpia päiviä. Hän nukkui milloin kerkesi ja kerkesi harvoin. Hän oli päivän ja yön kuluessa kaikkialla pitäen silmällä vaeltavan kansan kuntoa jättiläiskulkueen ensimmäisestä miehestä viimeiseen saakka. Hänellä oli pieni lumiveturi, jolla hän kierteli leirissä ja sopivalla jäätiköllä myöskin kulkueen keskuudessa. Hän tarkasti varastot joka ilta, huolehti sairaista ja lapsista, puhutteli naisia tiedustellen heidän vointiansa. Hän saapui aina heti onnettomuuspaikalle ja lähti siitä vasta kuin kaikki oli selvänä. Hän otti vastaan tietoja, jakoi käskyjä, neuvoja ja ohjeita yöt ja päivät.
Veltot ja saamattomat päälliköt pantiin viralta armotta ja kunnollisia nimitettiin sijalle. Jos ilmeni petosta tai rikollisuutta vaeltavan kansan keskuudessa, oli määrä soveltaa kaikkein ankarimpia rangaistuksia. Karma ja Jorma tekivät ihmeitä. Voimassa ja urhoudessa he voittivat Turjan. Ainoastaan äly ja kylmäverisyys vaaroissa antoi Turjalle ylemmyyden. Yleensä oli järjestys hyvä ja päälliköt tekivät tehtävänsä. Ainoastaan pari miestä vietiin "ilveksen ruuaksi".
Muutamia vaimoja ja lapsia paleltui, kuilut veivät satakunta miestä, hirmumyrskyt hautasivat toisen verran metsästysmatkoilla. Mutta tuhannet vaelsivat edelleen.