— Kyllä niitä täällä saa tuta, kähisi mies.
Turja keskusteli kauan ukon kanssa ja heistä tuli hyvät ystävät. Majan elämä oli kaikesta päättäen kurjaa ja puutteellista. Ukko kertoi, että sellaista se oli yleensä täällä Ekvatorian äärillä. Mutta kyllä on sen sijaan toista maan keskuksessa ja pääpaikoissa! Tämä ihmetytti Turjaa sanomattomasti.
He sanoivat ukolle, akalle ja lapsille jäähyväiset ja alkoivat taivaltaa alueen rajaa pitkin länteen, pyrkien meren rannalle. Maa oli kaikkialla metsäistä, vuorista ja erinomaista työteliään kansan asua. Jokia ja putouksia oli runsaasti. Tultuaan meren rannalle kääntyivät he pohjoiseen. Täällä oli lintuja suunnattomat määrät korkeilla kallioisilla rannoilla. Ja missä oli matala rannikko, siellä näkyi suuria merieläimiä.
He olivat jo sangen pohjoisessa. He kulkivat mereen pistävälle pienelle niemekkeelle pitkin rantaa ja kiersivät erään aukeaman ohi, pyrkien kärjessä olevien kallioiden taa, kun aukeaman toisesta laidasta kuului pamahdus ja Jorman viereisestä puusta sinkosi lastu.
— Mikä siellä naksahtelee? kysyi Jorma hiukan hämmästyen.
— En tiedä varmaan, mutta arvelen Ekvatorian väen metsästävän.
Pian pamahti pari kolme kertaa ja Turjan ja Karman ympärillä rapisi ja surisi kuin pieniä kiviä tulisessa vauhdissa.
— Minusta tuntuu kuin olisi tässä jokin väärinkäsitys, murisi Jorma.
Luulevatko ne räähkänät meitä metsänelukoiksi?
— Tuskin. Parempi on otaksua että me olemme tekemisissä pahempien ihmisten kuin metsästäjien kanssa. Menkäämme kallion taakse.
Kun he kuuristuivat kallion suojaan ja katsoivat sieltä, paukkui taasen ja kallio naksahteli heidän edessään.