— Kyllä ne aikovat metsästää meidät aivan ilmeisesti ja naksuttelevat senvuoksi tänne päin, puheli Jorma muhoillen.
— Olemme nähtävästi tekemisissä rosvoavien metsästäjien kanssa.
— Lähetämmekö pensaikkoon radioputkista täyden vongahduksen? kysyi
Jorma. Luulen että heille maistuu matka tai jäävät he paikoillensa.
— Emme, vastasi Turja päättävästi. Minä tahdon saada heiltä ne rautaputket, joilla he paukuttelevat. Meidän on annettava heille vain puoli sädettä ja osattava se kohdalle.
— Mutta me emme näe heitä.
— Odotahan!
Turja otti rannalle ajautuneen puun, pisti päähineensä sen päähän ja kohotti sitä kallion yli. Heti paukkui ja puuhun sattui "nappi". Turja havaitsi, että se ei ollut lävistänyt puuta. Hän käski Jorman kaivaa sen esille — se oli metallinen kuula. Hän pudisti päätänsä:
— Me emme voi mennä aukeamalle, sillä siellä saamme reikiä nahkaamme.
Ja kiertää emme voi heitä, sillä aukeama ulottuu koko niemen poikki.
— Mutta silloinhan asia on päivänselvä, sikäli kuin minun järkeni pitää kutinsa täällä Ekvatoriassa. Heillä on paha mielessä meitä kohtaan eivätkä he tule ystävällisesti näkyviin, ennenkuin uskovat meidän olevan nälästä ohkaisina ja luulevat meidän olevan kiitollisia heille pienestä suoneniskusta, joka vapauttaa meidät enemmistä kärsimyksistä. Lentää emme osaa ja niinollen emme voi kiertää heitä sitäkään tietä. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähettää sinne leimaus, joka panee sydänaluksen läpättämään ja raajat toimimaan, vaikka ei sattuisi tappamaan.
— Mutta Jormahan kuuli kaiketi, että haluaisin heidän paukkunsa ja tarkemmin ajatellen haluaisin viedä kotiin myöskin itse miehet.