— Kuulinhan minä, joo. Mutta onhan päälliköllä Karman ensimmäiseltä jäätikkömatkalta tuomat rautaputket. Ja niitä äijänkäkkyröitäkin on siellä jo muutama, murisi Jorma. Ei senpuolesta ettei päällikkö saa tehdä mitä tahtoo. Minä vain tässä ajankuluksi puhelen sitä ja tätä. Mutta pois minä haluaisin täältä kyykkimästä. Otan ennen muutaman napinreiän nahkaani kuin jään tänne pitkäksi aikaa ja kärsin ensimmäisen luokan vaimollisen rajumyrskyn kotiin tultuani.
— Tietysti me lähdemme, mahdollisimman pian. Mitäpä täällä tekisimme. Mutta pimeään saakka meidän tulee odottaa, ennenkuin pääsemme lähtemään.
Turja pyysi Jormaa jäämään vahtiin ja ilmoittamaan hänelle, jos jotain näkyisi tai tapahtuisi, ja lähti kiertelemään rantakallioilla. Edessä oli merenlahti, joka avautui aavalle merelle. Oli verrattain tyyni ilta. Mainingit vyöryivät rantaan, kohahdellen kallioissa. Metsä humisi hiljaa. Kaukana taivaanrannalla näkyi jäitä. Aurinko laski punaisena hehkuen ja punasi pilvenreunat taivaalla. Alhaalla kellui tämä rusko meren mainingeissa.
Turjan mieli lennähti kauas pohjoiseen lumen ja jään keskelle, missä toinen osa hänen kansaansa vielä taisteli elämästä ja kuolemasta. Urjan lempeän tarmokas hahmo astui sieltä ennen muita esiin. Oli kuin olisi hän kävellyt kallioilla hänen edessään ja hymyillyt hänelle. — Turja tunsi kaipaavansa häntä hurjasti.
Illan hämärtyessä alkoi taivaalla tavanmukainen tulitus. Turja palasi Jorman luo, joka puolitorkuksissa murisi jotain ja heittäytyi nukkumaan.
Viidakosta kuului hämärässä liikettä ja ikäänkuin pienen tiu'un helinää. Siellä liikuskelivat vielä ne, jotka aikoivat metsästää Borealian päällikön ja yhden hänen parhaista miehistään.
— Mitähän väkeä tämä mahtaa oikein olla, uteli Turja itseltään. Mutta sitte hän unohti heidät, sillä hän oli varma, että he eivät etsi heitä yöllä. Ja jos etsisivät — sitä parempi.
— — — Turja valvoi, mietiskeli ja tarkasteli taivaan ilmiöitä. Hän löysi kaukoputkellansa Avaruuden Hirviön. Sen auringot, sen massajoukot, sen usvameret näyttivät nyt yksinkertaisessa kaukoputkessakin äärettömän suurilta. Pian peittäisi tämä hirviö koko toisen taivaanpuoliskon. Se näytti ojentelevan valtaisia pyyntilonkeroitaan vilpoisiin eetteriaaltoihin. Se näytti kasvavan ja voimistuvan vuosi vuodelta. Sen ympärillä näytti leijailevan tomupilvihöytäleitä, jotka olivat niinkuin tämän Avaruuden hirviön tuulissa huiskuva harja. Aurinkokuntamme taivaltaa tätä hirviötä kohti — sen Turja tiesi. Mikä on oleva sen kohtalo? Siitä on selko saatava, jos Ekvatorian apuneuvoilla voidaan suinkin siitä selko ottaa.
Turjan mietteet katkaisi Jorma, joka heräsi ja ehdotti lähtöä. Turja suostui ja he alkoivat hiipiä takaisin samaa tietä jota he olivat päivällä tulleet. Aukeama sivuutettiin onnellisesti ja tultiin metsän reunaan. Turja sytytti pienen valonheittäjälyhdyn ja tarkasti tietä.
Kun he olivat nousseet lehdosta kalliolle, jonka raoissa kasvoi vain muutamia suurempia puita, huomasi Turja yht'äkkiä lyhtynsä valossa verkon, nähtävästi metallilankaisen. Hän tarkasteli sitä lähemmin. Siinä oli siellä täällä tiukuja, jotka nähtävästi olisivat helähtäneet heti, jos verkkoon olisi vähänkin koskenut. Verkko oli kalliolla, joten sen alitse ei voinut kaivautua; se ulottui todennäköisesti jyrkkään rantakallion reunaan saakka, joten sitä ei myöskään voinut kiertää.