XXXIV. Pietarin luonne ja kuolema.

Olemme edellisissä luvuissa oppineet tuntemaan ne suuret reformit, jotka Venäjällä muuttivat kaikki vanhat olot ja loivat siitä eurooppalaisen valtion. Tämän saavuttaakseen Pietari oli taistellut kaiken hallituksensa ajan joko ulkomaalaisia tai sisäisiä vihollisia vastaan. Hän siirsi valtakunnan rajat entisistään, hän muutti puvut, tavat, hallituksen, sotalaitoksen, seurustelutavat, koulut, sanalla sanoen ei niitäkään vanhaa jäänyt. Ja ainoastaan noin kolmessa vuosikymmenessä ne pantiin toimeen. Kaikki tämä tapahtui vasten Venäjän kansan suuren enemmistön tahtoa. Venäjän kansa oli kokonaan toisellainen kuin Pietari. Se oli hidasta, toimetonta, Pietarissa taas oli eloa ja tointa suunnattomiin saakka; kansa oli ennakkoluulojen ja taikauskon vallassa: tsaari taas kokonaan niistä vapaa; kansa epäili ja vihasi kaikkea uutta, tsaari taas vaan uutuutta halusi; kansa oli muotoihin ja kaavoihin piintynyt, tsaari taas niistä välinpitämätön melkeinpä liiallisuuteen asti: kansa pelkäsi ja kammoi Länsi-Euroopan yhteyttä, tsaari taas koetti kaikin voimin siihen päästä. Mutta sama kansa oli kunnioituksen ja pelon valtaama tsaariansa kohtaan; sitä kävi taivuttaminen, kuin lasta, joka jättää oman mielihalunsa syrjään ja taipuu käskijän tahdon alle.

Ennenkun tämä kävi päinsä täytyi tsaarin esiintyä toisella tavalla kuin hänen edeltäjänsä. Hän astui alas tuosta puolijumalan asemasta Kremlin palatsista, jossa hänen esi-isänsä olivat olleet kansastaan tietämättä. Pietari tuli kansansa joukkoon; hän opetti sitä toimeen itse ensin oppimalla. Paljaat määräykset ja käskyt eivät hänestä olleet tarpeeksi, ne kun usein ovat tehottomia; hän esiintyi itse opettajana joka taholla ja joka alalla.

Pietari oli itse hyvä oppimaan; hänen sukkela älynsä keksi helposti uuden asian, minkä hän oli nähnyt tai kuullut. Mutta suuria suunnitelmia hän ei voinut luoda; hän vaan omisti lähinnä olevan ja muodosti reforminsa sen mukaan. Siitä hajanaisuus ja epäjohdonmukaisuus, mikä usein ilmestyy hänen määräyksissään ja toimissaan.

Mutta tuskin kukaan hallitsija on niin eri aloilla työskennellyt kuin Pietari. Hänellä oli ruumis, henki ja tahto alati toimessa; ja alituinen toimi kehitti ja karkasi yhä enemmän hänen voimiansa. Samaan aikaan hän kävi sotia ja järjesti sotajoukkoja, hän johti linnojen piiritystä, rakensi kaupunkia, määräsi kanavia kaivettaviksi, järjesti hallintoa, mutta sen ohessa suunnitteli hän vieraskielisten kirjojen käännättämistä, valvoi itse työtä ja teki parannuksia niihin. "On mahdotonta ajatella sitä miestä levossa, sillä hän oli alituisesti toimessa. Hänessä levon tarpeettomuus oli ääretön sekä ruumiillisesti että henkisesti. Jos hänellä ei ollut sotajoukkoja harjoitettavana, taisteluja taisteltavana, sotasuunnitelmia tehtävänä, petollisia ministeriä mestattavana tai kanavia kaivettavana, niin puuhasi hän uusia rautakaivoksia Tulaan tai Aunukseen, uusia rakennuksia tai katuja Pietariin, tai purjehti hän Laatokan merta laivalla ja käsi ruorissa, tai suunnitteli määräyksiä uusien verojen hankkimista varten, hallinnon ja oikeuslaitoksen parantamista varten, tai toimitti hän jonkun kirkon vihkimisen johdosta Tsarkoje-Selossa hurjia pitoja, joista ei kukaan saanut lähteä pois, niin kauan kun järki oli päässä tallella". Pietari nousi aamulla jo k:lo 4 ja ryhtyi heti valtion asioihin käsiksi; k:lo 6 hän lähti amiraaliteetiin tai senatiin, ja koko päivän hän oli toimessa hyvin lyhyitä väliaikoja lukuunottamatta. Kun hän ei valtion toimissa ollut, puuhaili hän sorvipenkillä, puusepäntyössä tai pajassa, tai oli hän matemaatisia ja luonnontieteellisiä koneita katselemassa, tehtaissa ja työpajoissa, mutta ylipäänsä toimessa. Aikaa hän ei hukkaan päästänyt kulumaan. Eikä kummaa, jos hän oli usein tyytymätön toisten töihin, sillä hän moitti usein uutterimpiakin apumiehiään velttoudesta. Pietari vaati toisilta samaa uutteruutta, väsymättömyyttä ja kestävyyttä, jota hänellä itsellä oli.

Edellisestä esityksestä käynee myöskin selväksi, että Pietarin huomio ja taipumus oli vaan kääntynyt käytännöllisiin asioihin ja toimiin, joista hyötyä oli. Hän oli realisti. Sivistyksen ihanteellista puolta hän ei täysin käsittänyt; ja jos hän jossakin kohdin osotti ihaanteellisimmillekin seikoille arvoa antavansa, niinkuin esim. tiedeakatemian perustamisessa ja taideteoksen hankkimisessa, oli se etupäässä sentähden, että ne kuuluivat sivistyneeseen valtioon. Sillä siinä kohden hän muutenkin oli liian pintapuolinen. Hän sanoi kyllä itse, että ainoastaan oman kansansa ja maansa oloihin ja tarpeisiin sovittamalla länsimaiden tapoja ja laitoksia tulisi omistaa, mutta aina hän ei siinä oikeaan osannut. Missä hän huomasi hyvän laitoksen ulkomailla, sen hän sellaisenaan lainasi muutoksia siihen tekemättä. Niinpä virkakuntien ja hallinnon järjestämisessä oli Ruotsi mallina; laivasto taas rakennettiin Hollannin mukaan ja Pietaria rakennettaessa piti hän Amsterdamia kaavanaan.

Omassa yksityisessä elämässään Pietari esiintyi vaatimattomana. Asuntona hänellä ei ollut komeita palatsia, vaatetuksessa hän oli yksinkertainen ja ulkona liikkuessaan oli hänellä ajoneuvoina tavallisesti kaksipyöräiset rattaat. Hänen ympärillään ei missäkään ollut entistä yksinvaltiaan loistoa ja komeutta. Pietari oli sen jättänyt, mutta sen sijaan äärettömässä työssä ja lujuudessa valtaansa osottanut. Entisten tsaarien mielivaltaisuutta hänessäkin vielä paljon tavataan. Kansaa ja sen omaisuutta hän piti oikeutenaan määrätä, miten tahtoi. Hän oli tuima, tulinen ja silloin julma. Hän saattoi omalla kädellään ryhtyä kurittamaan virkamiehiään, sukulaisiaan ja ystäviäänkin. Kerrotaan, että hän sekä Menschikovia että puolisoansa Katariinaa oli sauvallaan kurittanut. Hän ei osannut luontoaan hillitä, kun asianhaarat olisivat vaatineet. Hänen luonteessaan tavataan vielä itämaisen despootin oikullisuutta ja julmuutta. Pietarin itsevaltius ei ilmaantunut samalla tavalla kuin Ranskan Ludvig XIV:nen, siinä oli yhtä suuri ero kuin näiden hallitsijoiden hovielämässä ja julkisessa esiintymisessä. Pietari jätti Kremlin ja itämaalaisuuden, mutta yhdellä hyppäyksellä hän ei saattanut Ranskan kehittynyttä hallitustapaa ja Versaillesin hienoutta ja hovitapoja saada omistetuksi.

Samanlainen puolinaisuus länsimaisuuden ja itämaalaisuuden välillä tulee näkyviin myöskin Pietarin huvituksissa. Hän ei osannut nauttia länsimaisesta näytelmätaiteesta, ei hienommasta musiikista y.m., mutta sen sijaan sellaisesta, jotka lapsen mieltä viehättävät. Olemme jo ennen maininneet, että hän rakasti ilotulituksia, joita hän itsekin usein puuhasi. Samoin piti hän naurettavista ilveistä, joissa hullunkurisuus esiintyy suurimmassa määrässä. Hänellä oli joukko kääpiöitä, hovinarria, joita siihen aikaan muissakin hoveissa pidettiin. Hän itse järjesti ilveilyjä ja pakotti usein valtion korkeampia virkamiehiä esiintymään julkisesti ilveilyissä. Hän itsekin otti niihin usein osaa. Kerran esim. tuli hän ystävänsä Lefortin luo 24 kääpiötä mukanaan. Toisen kerran hän taas järjesti erään hovinarrin hääpidot. Häävieraat kulkivat kaduilla ajoneuvoissa, joiden eteen oli valjastettu eri eläimiä; yhdellä oli pukki, toisella koira, kolmannella sika j.n.e.; vihittävällä pariskunnalla oli niinimatoista tehdyt vaatteet, joiden päällä oli kissan käpälillä koristettu liinakauhtana, oljista tehdyt saappaat jalassa, rotannahasta valmistetut hansikkaat kädessä, oljista punotut saappaat jalassa. Kerran hän pakotti entisen opettajansa, Sotovin, 70-vuotiaan ukon, naimisiin erään yhtä vanhan vaimon kanssa, saadakseen ilvenäytäntöä hääpidoissa toimittaa. Mielellään hän ivasi paavia ja hänen kardinaaliansa. Tämänkaltaiset olivat Pietarin huvit. — Suuret juomingit olivat näiden yhteydessä. Varsinkin alkuaikoina olivat tsaarin pidot hurjia; eri seurapiiri tähän kuului, väliin 100—200 henkeä, ja jokaisen täytyi juoda itsensä tunnottomaksi asti. Siinä oli korkeampia virkamiehiä, hänen ystäviänsä kuten Lefort, ja kerrotaanpa Pietarin pakottaneen nuoria naisiakin juomaan siksi kun tulivat päihinsä. Pietari oli tässä niinkuin muissakin kohdin himojensa vallassa. Että tämä oli hänellä tärkeä ja mieliasia, osottaa se, että kirjevaihdossa hänen ja hänen läheistensä ystäviensä kesken usein puhutaan pidoista, viinalajeista, tai "Ivaschka Chmelnitskijstä", jolla Venäläiset viinan jumalata kutsuvat. Tätä hurjaa elämää hänen voimansa sietivät, eikä muut työt koskaan niiden kautta jääneet syrjään. Viimeisinä vuosina pidot kuitenkin tulivat siistimmiksi, ylenjuominen ei ollut pakollinen eikä niin tavallinen kuin ennen.

Pietarilla ei vankkaa ruumista milloinkaan ollut, ja hänen elämän tapansa vielä sitä heikonsivat; usein hän oli sairas, niinkin kovasti, että hänen kuolemaansa pelättiin. Usein hän kuumetaudistaan oli parantunut, mutta vihdoin se vei hänet tuonelaan. Myöhään syksyllä 1724 huomasi hän lähellä Pietaria, että muutamat sotamiehet olivat veneellään vaarassa. Tapansa mukaan meni hän auttamaan; kylmässä vedessä hän vilustui, sairastui ja Tammikuun 28 p. 1725 hän heitti henkensä.

* * * * *