XXXIII. Pietarin etevimmät apumiehet.
Koko edellisestä kertomuksesta käynee selville, että Pietarin hallitus-suunta oli yleisesti vihattu. Knuutin tai kuoleman uhkaus melkein joka ukaasissa olivat ne keinot, jotka saattoivat alamaiset tottelemaan hänen käskyjänsä. Mutta miten oli käyvä hänen jälkeensä? Oliko koko hänen elämäntyönsä häviävä hänen mukanaan? Tämä ajatus saattoi tsaarin usein huolelliseksi ja alakuloiseksi. Kaikki riippui siitä, oliko hänen onnistunut saada tarpeeksi puolenpitäjiä ja samanmielisiä miehiä, jotka voisivat säilyttää ja kehittää hänen alkamaansa suuntaa. Löytyi niitäkin, jotka olivat täydellisesti vakuutettuina Pietarin muutoksien tarpeellisuudesta; mutta vähän niitä oli. "Meidän hallitsijamme", sanoo eräs Pietarin ihailija, "pyrkii vuorta ylös noin kymmenkunta henkilöä mukanaan, mutta vuorta alas pyrkii miljoonia; miten on tämän asian käyvä?"
Ulkomaalaisia oli paljon Pietarin aikoina tullut Venäjälle; suuri osa oli korkeissa viroissa. Ja nämät olivat luonnollisesti kaikki tsaarin puolella, sillä hänen suosiostaan heidän koko asemansa riippui. Sellaisia olivat nuo jo ennen mainitut Lefort ja Gordon; sellaisia oli saksalainen Vinius, samoin Ostermann, joka, syntyänsä papin poika Westfalissa, Venäjällä saavutti suuren arvon valtiomiehenä; hän oli muun muassa tsaarin edustajana Ahvenan kongressissa ja Uudenkaupungin rauhassa. Tsaari sanoi hänestä, ettei hän milloinkaan ollut virhettä tehnyt diplomatiiassa. Ahvenan kongressissa oli myöskin toinen ulkomaalainen Robert Bruce, skottlantilaista syntyperää; hän oli sekä valtiomies että sotapäällikkö, ja teki paljon parannuksia tykistössä. Bruce myöskin julkaisi ensimmäisen almanakan Venäjällä, jonka tähden kansa rupesi pitämään häntä noitana ja tietäjänä, Münnich on myöskin kuuluisa nimi jo näihin aikoihin ja seuraavinakin; Saksasta oli hänkin Venäjälle siirtynyt; sotapäällikkönä ja taitavana insinöörinä hän saavutti mainetta ja kohosi vihdoin sotamarsalkaksi. Hän kehotti muun muassa Pietaria yhtymään Laatokan kanavaa kaivamaan ja teki siihen suunnitelman. — Näiden lisäksi tavataan muitakin ulkomaalaisia, joiden toimi oli kyllä tärkeä Venäjälle. Mutta ulkomaalaisiin ei voitu paljon turvautua, sillä voitiinhan niistä pian päästä. Kansan raivo saattoi pian riistää heidän henkensä tai karkottaa heidät maasta pois. Ja myöhemmin moni niistä sellaisen lopun saikin. Sekä Ostermann että Münnich kuolivat Siperiassa. Tärkeätä sen vuoksi oli, että itse Venäläisten joukossa, oli länsieurooppalaisuuden ystäviä; niiden nojassa sen asema oli vankempi. Ja tavataanpa sellaisiakin.
Ensimmäisen sijan näiden joukossa ansaitsee Aleksander Danilovitsch Menschikov, josta jo edellisessä olemme usean kerran puhuneet. Pietarin suosiosta kohosi tämä mies aivan köyhästä pojasta valtion mahtavammaksi mieheksi tsaarin jälkeen. Ei suuri syntykään ollut hänelle apuna, sillä hänen isänsä oli tallirenki. Pienenä poikana myyskenteli Menschikov Moskoovan kaduilla nisuleivoksia; ja sieltä hän joutui tsaarin luo. Miten tämä tapahtui, ei varmaan tiedetä; paljon kertomuksia on siitä olemassa. Pietari, joka aina oli liikkeellä, huomasi nähtävästi pojan erinomaisen älyn ja sukkeluuden, otti hänet luokseen ja antoi hänelle hyvän ja huolellisen kasvatuksen. "Tyhmäpäinenkin", sanotaan tsaarin sanoneen hänelle, "osaa nisuleivoksia myydä; teräväpäisiä miehiä me tarvitsemme muuhun". Heti Menschikov pääsi tsaarin erinomaiseen suosioon. Hänen tarkka älynsä kaikissa asioissa, hänen taitonsa, sukkeluutensa, toimeliaisuutensa, kaunis muotonsa, kaikki ne olivat omansa saattamaan hänet hallitsijansa ystävyyteen. Paremmin kuin kukaan muu osasi hän mukaantua tsaarin oikullisen ja tulisen luonteen mukaan. Pietari kohtelee ja puhuttelee häntä erityisellä hellyydellä, vaikka hän toisinaan taas uhkaa häntä kovilla rangaistuksilla. Sillä Menschikov teki itsensä syypääksi törkeihin vääryyksiin. Tsaari oli antanut hänelle arvoja, virkoja ja rikkauksia; hän oli sotamarsalkka, amiraali, ruhtinaan arvonimen hän oli saanut; hänellä oli palatsia sekä Moskoovassa että Pietarissa; hän oli saanut suuria maatiluksia ja tuhansia maaorjia niiden mukana; mutta sittekin hän hankki itselleen vääryydellä lisää; ahneus ja tunnottomuus olivat hänen huonot puolensa. Menschikov oli kolme kertaa syytetty tuollaisesta vääryydestä ja tuomittu arvonsa ja virkansa menettäneeksi; mutta aina sai hän armon tsaariltaan. Niinpä hän kolmannessa oikeusjutussa oli syytettynä siitä, että hän oli anastanut muutamilta aatelismiehiltä, jotka olivat hänen naapuriansa, 32,000 maaorjaa, vaikka hänellä jo ennestään oli 200,000. Tsaari, sen kuultuaan, käski hänen antamaan ne takaisin oikeille omistajilleen. Mutta eipä hän tahtonutkaan niistä luopua. Hänen tilustensa hoitaja keksi sen keinon, että antoi lahjottujen maamittarien mitata tilukset siten, että suurin osa noista maaorjista jäi hänelle. Jonkun ajan kuluttua sai tsaari tämän kuulla. Silloin Menschikov kääntyi ensin Pietarin puolison Katarinan puoleen hänen välitystään pyytämään ja meni sitten tsaarin luo, laski miekkansa ja kaikki kunnianmerkkinsä hänen eteensä, lausuen samassa olevansa kelvoton niitä vastedes kantamaan. Tämä nöyryytys sai Pietarin taas heltymään; niinkuin ennenkin otti hän Menschikovin suuret ansiot vastapainoksi monille virheille ja hän sai armon, arvonsa ja virkansa jälleen. "Menschikov on saava pahantekijän lopun; ellei hän paranna itseänsä täytyy hänen menettää päänsä", sanoi tsaari joskus kuultuaan hänen vääristä toimistaan, mutta henkensä hän sai pitää, ainoastaan suuria rahasakkoja hän tuomittiin suorittamaan. Pietarin kuolemaan asti oli hän tsaarin suosiossa ja seuraavalla aikakaudella hän se oli, joka oikeastaan Venäjätä hallitsi; mutta v. 1730 hänen uransa päättyi. Vastapuolue syöksi hänet hallituksesta, hän otettiin vangiksi ja Siperiassa hänen päivänsä päättyivät.
Pietarin hengenheimolaisista ja apumiehistä tahdomme vielä mainita muutamia muitakin, vaikkapa eivät olekaan sellaista kuuluisuutta saavuttaneet kuin Menschikov. Sellaisia oli eräs Neplujev, jonka elämäkerta on kuvaava Pietarin aikuiselle Venäläiselle. Kasvatuksensa sai Neplujev erään Ranskalaisen perustamassa koulussa Moskoovassa. Tämän koulun 300:sta oppilaasta valittiin 20 etevintä, jotka lähetettiin ulkomaille tietojansa jatkamaan. Neplujev oli niiden joukossa. V. 1716 hän lähti matkalle; hän kulki Räävelissä, Kööpenhaminassa, Hampurissa ja Amsterdamissa, jossa viime mainitussa paikassa oli sangen paljon muitakin Venäläisiä. Niistä lähetettiin 27, joiden joukossa Neplujev, Venetsiaan oppimaan merimieheksi. Jonkun aikaa täällä oltuaan, matkusti hän vielä Genua'an, Toulon'iin, Cadiz'iin, jossa hän oli eräässä meriakatemiassa. Kotimaahan palattuaan pääsi hän heti valtion palvelukseen, ollen ensin lähettiläänä Konstantinoopelissa sekä sen jälkeen muissakin valtion toimissa. Hän oli niin kiintynyt Pietariin ja hänen hallitukseensa, että hän sanoo olleensa päivän tiedotonna, kun oli kuullut sanoman hänen kuolemastaan.
Myöskin eräs Tatitschev-niminen venäläinen osotti suurta halua oppimaan, monipuolisuutta harrastuksissa ja tavatonta kykyä. Hän harrasti maatietoa, historiaa, osteli kirjoja matkoillaan, kulki Uralin vuoristossa vuorikaivoksia katsomassa, kehotti talonpoikia perustamaan kouluja; mutta hän oli myöskin mukana sodassa, oli oppinut hyvästi Saksan kieltä, ja myöhemmin myöskin Ranskaa erään kieliopin mukaan, jonka hän oli ostanut Ahvenan kongressin aikana, sillä sielläkin hän oli kenraali Brucen kanssa. Sellaisia ne miehet olivat, jotka täydellä todella tahtoivat tsaarin suuntaa kulkea.
Taitavina valtiomiehinä saavuttivat mainetta sellaiset miehet kuin Tolstoj, Schafirov, Kurakin y.m. Ensin mainittu oli sangen terävä-älyinen, mutta samassa juonikas ja joskus Pietarillekin vastenmielinen. Niinpä kerrotaan tsaarin kerran eräissä pidoissa nostaneen Tolstojn peruukin hänen päästään ja taputtaneen hänen paljasta päätään lausuen: "Sinä pää! ellet olisi niin älykäs, olisin aikaa sitten antanut sinut katkaista". Schafirov osotti älyänsä ja taitoansa Pietarin vaikeassa asemassa Pruth-virran luona, ja oli myöhemmin valtion varakansleri. Kurakin oli kauan aikaa Venäjän lähettiläänä Hollannissa, Gregorius ja Vasilj Dolgorukij olivat myöskin taitavia valtiomiehiä sekä monet muut. Mikael Galitsin, meidän maamme historiassa tunnettu, oli taitava sotapäällikkö, sivistynyt mies ja lempeä voitettuja kohtaan. Hän oli alusta alkaen osallisena Pietarin sotapuuhissa, ensin Itämeren maakunnissa; Liesnan luona hän vaikutti suuresti siihen että tappelu kääntyi Venäjän eduksi; Pultavan taistelussa sekä sen jälkeen Suomessa oli hän tsaariansa palvelemassa. Pietarin kuoltua hän oli vielä tärkeissä viroissa. Monessa kohden Galitsin, vaikka länsimaisen sivistyksen suosija, noudatti kuitenkin vanhoja tapoja; hän ei esimerkiksi milloinkaan vanhemman veljensä läsnä ollessa asettunut istumaan. — Vielä arvokkaampi asema Pietarin aikana sotalaitoksessa oli kreivi Scheremetjevillä; hän oli ensimmäisiä voiton saajia Ruotsalaisista, Pultavan tappelussa johti hän yhtä osaa joukoista. Jo ennen olemme maininneet taitavasta raha-asioiden tuntijasta Kurbatovista, Romodanovskista, joka julmuudellaan saavutti pahan maineen Preobraschenskin prikaasin puheenjohtajana syytettyjä tuomittaissa.
Kirkon miesten joukossa oli ainoastaan harvoja, jotka hyväksyivät tsaarin länsimaisia harrastuksia. Sellaiset joutuivat kaikki tsaarin suosioon. Niistä oli kuuluisimpia eräs Dmitri, jonka Pietari kohotti Rostovin metropoliitaksi. Hän koetti kohottaa -papiston sivistystä ja oppia, kirjoitti itse monta teosta, ja puolusti tsaarin uudistuksia. Niinpä oli hänen luoksensa kerran tullut kaksi kiihkoilijaa kysymään, eikö olisi parempi leikkauttaa päätänsä pois kuin partaansa; tämän johdosta Dmitri kysyi heiltä, kasvoiko pää vielä kun se oli katkaistu niinkuin parta kasvoi. Parran-ajokysymyksen johdosta kirjotti hän kirjasen "Ihmisen Jumalankaltaisuudesta", jossa hän koetti vastustaa yleistä luuloa, että parranajolla ihmisestä Jumalan kuva häviäisi. Kouluja hän myös ylläpiti omalla kustannuksellaan, joten hän kuoli ihan köyhänä. — Stephan Javorskista, joka tuli patriarkan virantoimittajaksi viimeisen patriarkan Adrianin kuoltua, olemme, jo edellisessä puhuneet. Ensin hän ylisteli Pietaria saarnoissaan, hän kun oli suuri puhuja, mutta myöhemmin hän kääntyi toisaalle; yksin Alekseita hän uskalsi ruveta puolustamaan. Javorskin vaikutus sen vuoksi pian lakkasi, vaikkapa hän saikin olla korkeassa virassaan, nimittäin pyhän synoodin puheenjohtajana.
Pietarin varsinainen suosija ja saman suunnan mies oli Teofan Prokopovitsch. Hän oli sivistyneempi kuin muut kirkon miehet, oli kulkenut useimmissa Euroopan maissa; etevänä opettajana oli hän tunnettu Kievin yliopiston professorina, jonka rehtorinakin hän oli. Uskonnon asioissa hän oli suvaitsevainen, joka Venäjällä oli silloin harvinaista; hän ivasi esim. Italialaisia, koska siellä protestantteja vainottiin. Hän puolusti vielä papiston alistamista valtion alle, väittäen ettei kirkko ole mikään valtio valtiossa j.n.e. Luonnollista on, että tällaisella miehellä oli paljon vastustajia; häntä syytettiin esim. protestantiksi; mutta tsaarin suosiossa hän pysyi ja usein kävi tsaari hänen luonaan keskustelemassa kirkon ja uskonnon asioista. Yksissä neuvoin he valmistivat n.s. "Hengellisen säädöksen", jossa ilmenee erinomaisen vapaa ja ennakkoluuloista puhdas katsantotapa Venäjän kirkosta ja sen papistosta sekä parannuksista, joita ne kaipaisivat. Koko hierarkia eli papiston suuri valta, sanotaan tässä kirjoituksessa, johtuu raakuudesta ja tietämättömyydestä, se kun vuosisatojen kuluessa ensin alkuun päästyään oli kehittynyt. Munkkilaitos saa ankaran tuomion. Pappien velvollisuuksia terotetaan kansan opettajina j.n.e., kaikki on entisestä katsantotavasta poikkeavaa.
Pietarin apulaisiin saatamme myöskin lukea Katariinan, hänen toisen puolisonsa, varsinkin koska tsaari itse usein arvostelee Katariinan ansiot valtion eduksi sangen suuriksi. Katariinan elämän vaiheet ovat harvinaiset todellisuudessa; ainoastaan saduissa sellaisia tavataan. Liettualaisen talonpojan tyttärestä Venäjän keisarinnaksi kohoaminen tuntuu satumaiselta, mutta sen taipaleen Katariina kuitenkin kulki. — Kotiseudultaan Liettuasta Katariina joutui ensin Liivinmaalle erään papin kasvatiksi sekä sen jälkeen erään provasti Glückin luo Marienburgin kaupungissa. Hänen kerrotaan täällä joutuneen v. 1702 naimisiinkin erään ruotsalaisen rakuunan kanssa, mutta jo alussa avioliitto purkaantui. Mies komennettiin sotaan ja Martta, (se oli silloin hänen nimensä) joutui vangiksi, sillä 1702 sotamarsalkka Scheremetjev valloitti Marienburgin kaupungin ja asukkaat otettiin vangiksi. Kun kaupungin asukkaat kulki Scheremetjevin ohi, huomasi hän kauniin naisen ja otti sen luokseen; se oli juuri tuo Martta. Mutta Scheremetjev ei saanut häntä kauan luonaan pitää. Menschikov nähdessään hänet, pyysi hänet omakseen ja saikin. Menschikovin luona taas tapasi tsaari hänet ja pyysi, hänkin mieltyneenä hänen kauneuteensa, hänet luokseen. Menschikov ei saattanut tätä kieltää, vaikkei hän mielellään hänestä luopunut. Jo vuonna 1705 oli kaksi tytärtä syntynyt tsaarille ja Martalle; ja sen jälkeen vasta hän kääntyi kreikkalaiseen kirkkoon. Alkuaan hän näet oli ollut katoolilainen, mutta oli saanut lutherilaisen kasvatuksen. Kreikan uskoon kääntyessään hän sai nimekseen Katariina Alekseievna, sillä Aleksei, Pietarin poika, oli kummina. Katariina oli usein tsaarin mukana matkoilla tai sitten ahkerassa kirjevaihdossa hänen kanssaan; tsaari ilmottaa hänelle toimistaan, voitoistaan y.m. Katariina saattoi vähitellen kokonaan seurata valtion asioita. Luonteensa puolesta hän soveltui hyvästi tsaarin kanssa. Hän tunsi tsaarin tulisuuden ja osasi sitä hillitä; hänen iloisuutensa oli tsaarin mieleen. Vihdoin v. 1711 palattuansa Turkin sodasta, jossa Katariina oli mukana, vihitytti hän hänet itseensä, mutta vasta v. 1724 korotti hän hänet kruunaamalla keisarinnaksi. Hän vetoaa tässä Katariinan suuriin ansioihin varsinkin Turkkilaissodassa, sillä Katariinan kekseliäisyyden kautta pääsi Venäjän armeija pelastumaan. Tällä toimella hän tahtoi nähtävästi tehdä hänet kruununperilliseksi, sillä jo v. 1722 hän oli säätänyt lain, jonka mukaan kukin hallitsija saisi määrätä jälkeisensä. Pietari ei Katariinaa määrännyt, mutta hän se oli lähinnä, ja hän nousikin Pietarin kuoltua Venäjän valtaistuimelle sekä hallitsi kaksi vuotta.