Ja tässä, täss'on tämä maa,
sen näkee silmämme;
me kättä voimme oientaa
ja vettä, rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss' on se,
maa armas isäimme!
Jos loistoon meitä saatettais
vaikk' kultapilvihin,
miss' itkien ei huoattais,
vaan tähtein riemun sielu sais,
ois tähän kurjaan kotihin
halumme kumminkin.
Totuuden, runon kotimaa,
maa tuhatjärvinen,
miss' elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain' ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.
Sun kukkas vielä kuorestaan
vapaaksi puhkeaa;
viel' lempemme saa hehkullaan
sun toivos, riemus nousemaan,
ja kerran laulus, synnyinmaa,
korkeemman kaiun saa.
122. Jos ma lauluille rupean.
Jos ma lauluille rupean,
virrentöille työnteleme,
laulan pihlajat pihalle,
tammen keskitanhualle,
tammelle tasaiset oksat,
joka oksalle omenan,
omenalle kultapyörän,
kultapyörälle käkösen;
kun käki kukahtelevi,
kulta suusta kuohahtavi,
vaski leuoilta valuvi,
kultaisehen kuppisehen,
vaskisehen vakkasehen,
ilman maahan vieremättä,
rikoille ripoamatta.
Siitä tammen taittelemma,
pihlajat pirottelemma,
tyvet teemmä tynnyriksi,
latvat laivan mastiloiksi,
kesken kestipöytäsiksi,
pikariksi pienet oksat.
123. Omat on virret oppimani.
Ei ole seppä sen parempi,
eikä tarkempi takoja,
jos syntyi sysikeolla,
kasvoi hiilikankahalla.
En olo opissa ollut,
käynyt mailla mahtavien,
samonnut Lapin saloja,
souellut Viron vesiä;
omat on virret oppimani,
omat saamani sanaset,
tiepuolista tempomani,
risukoista riipomani,
pajukoista poimimani,
vesoista vetelemäni,
kanervoista katkomani,
päästä heinän hieromani.
Kun olin piennä paimenessa,
lassa karjan kaitsijana,
metisillä mättähillä,
kultaisilla kunnahilla,
kirjavaisilla kivillä,
paistavilla paateroilla;
tuuli toi sata sanoa,
tuhat ilma tuuvitteli,
virret aaltona ajeli,
laulut läikkyi lainehina.
Ne minä kerälle käärin,
sykkyrälle syylättelin,
panin aitan parven päähän,
kukkarohon kultaisehen,
rasiahan rautaisehen,
vaskisehen vakkasehen.