1. Aika muuttuupi moneksi, ihminen ajan keralla.
2. Edessä pitkä kanto kaskessa.
3. Ei hyvä sana haavoita.
4. Ei yhtä hyvää hyvästyminen, eikä kahta pahaa pahastuminen.
5. Ei hädällä kauas keritä.
6. Ei kaikki kultaa, joka kiiltää, ei kaikki hopeata, joka hohtaa.
7. Ei lopu uni maaten, eikä työ tehden.
8. Ei kaikki suuhun, mitä sydämessä.
9. Ei miestä nuttuunsa arvaaman pidä.
10. Ei niin hyvää, ketä ei moitita, eikä niin pahaa, ketä ei
kiitetä.
11. Ei pidä ennen hypätä, kuin oja tulee.
12. Ei saa siltoa sanoista, puita siihen tarvitahan.
13. Ei Turku tunnissa tehty.
14. Ei vesa kauas kannosta kasva.
15. Ennen rauta katkeaa, kuin miehen sana ratkeaa.
16. Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
17. Joka tyynellä makaa, se tuulella soutaa.
18. Juuresta puuhun noustaan, ei latvasta.
19. Kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee.
20. Lupaus hyvä, anto parempi.
21. Miehen sana miehen kunnia.
22. Niinkuin korvessa huhutaan, niin korpi kaikaa;
niinkuin tyhmälle puhutaan, niin tyhmä vastaa.
23. Odottavan onkeen kala tulee.
24. Parempi oma olkivuode, kuin on vieras höyhenvuode.
25. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.
26. Syy sysissä, syy sepissä.
27. Totuus ei pala tulessakaan.
28. Viha viepi viljan maasta, kateus kalan merestä.
29. Vähästä paljo tuleepi, kipinästä tuli syttyy.
30. Väärin menee väärin saatu, pahasti pahoin koottu.

125. Kalevalan kertomuksia.

I. Väinämöinen.

Hämärässä muinaisajassa syntyi Väinämöinen, laulaja laveasuinen, tietäjä iänikuinen. Hänen äitinsä oli ilman jumala, Ilmatar. Vasta luodun maan päälle astuttuaan Väinämöinen rupesi sitä viljelemään. Hän kaatoi ensimmäisen kasken ja kylvi siihen ensimmäisen ohran.

Hänen asuinpaikkansa oli Väinölässä. Siellä hän eleli aikojansa. Hänestä tuli suuri laulaja, viisain mies koko kansan joukossa. Maine hänen viisaudestaan ja laulutaidostaan levisi etäälle. Kuulipa sen myöskin nuori lappalaisuros, Joukahainen nimeltään. Hän luuli itseään suureksi laulajaksi ja kävi kovin kateelliseksi Väinämöistä kohtaan. Vastoin vanhempiensa kieltoa lähti hän tapaamaan Väinämöistä, kilpaillakseen hänen kanssaan laulutaidossa ja viisaudessa.

Kolme päivää matkustettuaan saapui hän Väinölään. Siellä tuli Väinämöinen häntä vastaan ajaen hevosella. Nuori Joukahainen ajoi häntä vastaan niin varomattomasti että valjaat takertuivat toisiinsa. Kysyi vanha Väinämöinen: "ken olet sinä, joka noin tuhmasti ajat vastaan?" Joukahainen vastasi: "olen nuori Joukahainen, mutta sanohan, mitä kurjaa sukua sinä itse olet". Väinämöinen ilmoitti nimensä ja sanoi: "Kun olet nuori Joukahainen, vetäy syrjähän vähäisen, olethan nuorempi minua". Tähän vastasi Joukahainen: "mitäpä miehen nuoruudesta tai vanhuudesta. Kumpi on tiedoilta parempi, se tiellä seisokoon, toinen tieltä väistyköön. Jos lienet vanha Väinämöinen, laulaja iänikuinen, niin ruvetkaamme laulamahan, mies miestä oppimahan, toinen toista voittamahan." Väinämöinen lausui: "Mitäpä minusta on laulajaksi, kun olen kaiken aikani elellyt vaan näillä Väinölän ahoilla, kotipellon pientarilla; mutta sanohan sinä, mitä sinä enintä tiedät, yli muiden ymmärtelet."

Nyt alkoi Joukahainen ladella tietojansa. Mutta ne olivat aivan jokapäiväisiä asioita, jotka olivat kaikille tunnettuja. Väinämöinen sanoi: "Nuo tietosi ovat lapsen tietoja, eikä partasuun uroon. Laula syntyjä syviä". Joukahainen lauloi: "Tiedänpä tiaisen synnyn; tiedän tiaisen linnuksi, kyyn käärmeeksi, kiiskin kalaksi. Vuoresta on vesi syntyisin, tuli on syntynyt taivahasta, rauta ruostehesta. Märkä mätäs on maista vanhin, paju puista ensimmäinen, hongan juuri huoneista, paasi padoista." "Muistatko vielä enemmän, vai joko lorusi loppuivat?" kysyi Väinämöinen.

Silloin Joukahainen turvautui valheeseen. Hän kertoi muka olleensa niiden uroiden joukossa, jotka maailman loivat. Väinämöinen sanoi: "Sen sinä suorastaan valhettelit, sillä ei sinua silloin nähty eikä kuultu". "Kun ei liene itselläni mieltä ja viisautta", sanoi Joukahainen, "kysyn mieltä miekaltani. Lähde, Väinämöinen, miekan mittelöhön." Väinämöinen vastasi: "En pelkää sinun miekkojasi enemmän kuin sinun tietojasikaan. Mutta en lähde sinun katalan kanssa miekkasille." Nyt Joukahainen murti suuta, väänti päätä ja lausui: "Sen, joka ei lähde minun kanssani miekkasille, sen minä laulan tunkiolle, nutistan läävän nurkkaan."

Jo loppui Väinämöisen kärsivällisyys, suuttuneena alkoi hän nyt itse laulaa. Se oli vasta uroon laulua, sen voimasta järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi. Ja hän lauloi nuoren Joukahaisen syvälle suohon, niin että hän sinne oli uppoamaisillaan.

Jo tunsi Joukahainen lähteneensä etevämpänsä kanssa kilpailuun. Hän alkoi nyt rukoilla henkensä edestä ja lupasi Väinämöiselle ylen kalliit lunnaat, jos tämä peräyttäisi pyhät sanansa ja päästäisi hänet suosta. Väinämöinen siihen vihdoin suostuikin. Joukahainen pääsi suosta ja lähti alla päin, pahoilla mielin kotiansa.