Niin tuli ilta ja pimeä, ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. Adalminaa pelotti yhä enemmän ja hän juoksi yhä kauemmaksi, kunnes hän etäältä näki kynttilän valoa. Lähemmäksi tultuansa näki hän pienen mökin, jossa asui vanha, köyhä eukko. "Lapsi parka", sanoi eukko, "mistä sinä tulet näin myöhään illalla?" Mutta siihen ei Adalmina osannut vastata. Hän ei edes tiennyt, kuka hän oli ja missä hänen vanhempansa asuivat. Sitä eukko suuresti ihmetteli ja armahti häntä ja sanoi hänelle: "koska olet niin köyhä ja yksinäsi suuressa maailmassa, niin saat asua minun luonani. Tarvitsen juuri jonkun vuohiani kaitsemaan metsässä. Sen saat työksesi, lapseni, jos olet hyvä ja tottelevainen, ja tyydyt veteen ja leipään sekä vuohen maitoon, jota saat joskus, kun meillä on pidot."
Niin, siihen oli Adalmina varsin tyytyväinen ja suuteli kiitollisena eukon kättä. Sillä hänen tietämättään oli sininen haltiatar pitänyt sanansa: Adalmina oli nyt saanut sen lahjan, joka oli kauneutta, älyä ja rikkautta parempi, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämen. Paljoa onnellisempi oli hän nyt kaitessansa vuohia, syödessään niukkaa leipäänsä ja maatessaan kovalla olki- ja sammal-vuoteellansa. Paljoa parempi hän oli nyt kuin ennen, sillä nöyrää sydäntä seuraa monta oivallista lahjaa, niinkuin hyvä omatunto ja hiljainen tyytyväisyys, lepo ja rauha, hyvyys ja rakkaus, minne tahansa maailmassa joutuneekin. Ja missä vaan Adalmina kulki, siellä levisi päivänpaistetta hänen ympärilleen. Mutta se paiste ei lähtenyt enää hänen ulkonaisesta, katoavasta kauneudestansa, vaan siitä kirkastuksesta, joka paistaa maan päällä kaikkien hyvien ja hurskasten ympärillä.
5. Mutta kuninkaan kartanossa nousi hirveä melu kun prinsessa oli kadonnut. Ei siitä apua lähtenyt, että poloiset kamarineitsyet ja hämmästyksestä puolihöperöt kamaripalvelijat, jotka olivat seuranneet häntä veräjälle, viskattiin pimeään linnantorniin, johon ei päivä eikä kuu paistanut ja jonka ovella punaviittainen, rumapartainen teloittaja seisoi, kirves olalla. Kuninkaan ja kuningattaren suru oli sanomaton. He käskivät koko valtakunnan pukeutumaan surupukuun ja kuuluttivat kaikissa kirkoissa, että se, joka voi saada selvän Adalmina prinsessasta, saisi prinsessan vaimoksensa, jos hän ei vähempään tyytyisi, ja sitä paitsi puolen valtakuntaa kaupanpäällisiksi. Se oli tapana siihen aikaan, kuten jokainen tietää.
Ne olivat aika hyvät löytäjäiset, ja monella kuninkaan pojalla ja ritarilla oli halu ansaita niitä. Kolme pitkää vuotta peräkkäin, suvet ja talvet, ratsastivat he halki avaran maailman ja etsivät etsimistään, mutta eivät vain löytäneet. Vihdoin sattui niin, että nuori ja reipas Frankinmaan prinssi Sigismund etsimäretkillään joutui tuon vanhan eukon mökkiin. Siellä eukko istui surupuvussa; se tosin ei ollut kovin hieno, mutta musta se oli, olivatpa vuohetkin kivikkomäellä mustat ja valkoiset. "Ketä surette, eukkoseni?" kysyi prinssi. "Kuningas on käskenyt kaikkien suremaan kadonnutta prinsessaamme", vastasi eukko; "mutta eipä hänestä suurta vahinkoa ollut. Kyllä hän oli kaunis ja rikas ja älykäs, mutta ihmiset väittävät, että hänellä oli ylpeä sydän, ja se oli paha asia, sillä sen tähden ei kukaan ihminen häntä oikein rakastanut."
Samassa tuli Adalmina vuohinensa metsästä kotiin. Prinssi katseli häntä eikä voinut käsittää, mitenkä tyttö, joka oli niin köyhä ja ruma, kuitenkin vaikutti hänen sydämeensä niin ihmeellisesti, että hän melkein heti piti hänestä. Prinssi kysyi tytöltä, oliko hän nähnyt prinsessaa. "En", vastasi Adalmina. "Se on ihmeellistä", sanoi prinssi, "kolmeen pitkään vuoteen en ole ketään muuta ajatellut kuin pientä prinsessaani. Mutta nyt en häntä enää etsi. Rakennan itselleni linnan tänne metsään ja asun täällä kaiken elinaikani."
Tuumasta toimeen. Prinssi rakensi linnan lähelle sitä lähdettä, jonka partaalla Adalmina kerran oli muuttunut. Tapahtuipa sitten kerran hyvin lämpimänä päivänä, että prinssiä rupesi janottamaan, ja hän kumartui alas juomaan lähteestä. "Mikäpä tuo lie, joka niin ihmeen kauniisti kimaltelee veden pohjassa?" sanoi hän itsekseen. "Annahan katson, mikä se on."
Prinssi kumartui alas ja pisti käsivartensa lähteeseen ja nosti sieltä kultaisen kruunun, jonka huipussa oli ihmeen ihana helmi. Silloin hänen mieleensä välähti ajatus: entä jos se olisi Adalminan helmi! Hän läksi kruunuineen kuninkaan linnaan, ja tuskin kuningas ja kuningatar ehtivät nähdä kalliin koristuksen, niin he jo huudahtivat molemmat: "Adalminan helmi! Adalminan helmi! Oi, missä hän itse on, missä on kaunis, pieni prinsessamme?"
6. Nyt kuningas laski, että prinsessa, jos hän eläisi, olisi kahdeksantoista vuoden vanha. Hän muisti punaisen haltiattaren ennustuksen ja aavisti käyneen niinkuin todella oli käynytkin. Sen vuoksi hän uudestaan kuulututti kirkoissa, että kaikki tytöt, jotka olivat kahdeksantoista ikäiset, kokoontuisivat hänen kartanonsa pihalle kruunua koettelemaan. Ja se, jonka päähän se täysin sopi, oli tunnustettava oikeaksi ja kadonneeksi prinsessaksi, ja Frankinmaan prinssi Sigismund saisi hänet vaimokseen.
Tietysti kaikki tytöt heti riensivät kuninkaan kartanoon; ja ne, jotka olivat vaille tai yli kahdeksantoista vuotta, eivät olleet sitä muistavinansa. Oli kaunis kesäpäivä ja vähintäin tuhat tyttöä seisoi pitkissä jonoissa onneaan koettelemassa. Aamusta varhain myöhään iltaan kulki kruunu päästä päähän, kaikki sitä koettelivat, mutta kelienkään se ei sopinut. Viimein tytöt rupesivat nurisemaan ja sanoivat: "kuningas tekee meistä pilkkaa; heittäkäämme arpaa ja kuka voittaa, hän saakoon kruunun ja prinssin." Sitä keinoa piti prinssi Sigismund hyvin pahana ja käski heidän odottamaan päivän laskuun asti. "Olkoon menneeksi", sanoivat tytöt.
Vähää ennen auringon laskua asetettiin vartija tähystelemään, oliko vielä ketään tulossa maantiellä. Prinssi huusi: "Ilta kuluu; vartija, näetkö ketään tiellä?"