Silloin seppo Ilmarinen
souti kourilla kovilla,
souti lieto Lemminkäinen,
souti kansa kaikenlainen,
lyllyivät [notkuivat] melat lylyiset [mäntypuiset],
hangat piukki pihlajaiset,
nenä hyrski hylkehenä,
perä koskena kohisi,
eipä matka eistykkänä,
ei pakene puinen pursi.
Vaka vanha Väinämöinen
jo tunsi tuhon tulevan,
arvelee ajattelevi,
siitä tuon sanoiksi virkki:
"Vielä mä tuohon mutkan muistan,
keksin kummoa vähäsen."
Otti piitä pikkuruisen,
tauloa taki [aivan] vähäsen,
ne merehen mestoavi
yli olkansa vasemman,
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tuosta tulkohon karinen,
salasaari kasvakohon,
johon juosta pohjan purren,
satahangan halkiella!"
Se siitä kariksi kasvoi,
loihe luo'oksi merehen,
itähän pitemmin puolin,
poikkipuolin pohjosehen.
Tulla puikki Pohjan pursi,
halki aallon hakkoavi,
juoksi Iuotohon lujasti,
kaaret poikki katkieli,
meren myrskyn hiertimessä,
lainehen rapaimessa [hyrskyssä].
Louhi Pohjolan emäntä
tohti toiseksi ruveta,
levitäikse lentämähän,
kokkona kohotteleikse,
sata miestä siiven alla,
tuhat purston tutkaimella,
sata miestä miekallista,
tuhat ampuja-urosta.
Yllättävi Väinämöisen,
lenti purjepuun nenähän,
oli pursi päin pu'ota,
laiva laioin kallistua.
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh Pohjolan emäntä!
joko saat jaolle sammon
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen?"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"En lähe jaolle sammon
sinun kanssasi katala,
kerallasi Väinämöinen."