Lontoota ei tosin voi sanoa kauniiksi eikä miellyttäväksikään kaupungiksi, mutta sen sopiva paikka, sen teollisuus, sen kauppa ja meriliike, sen rikkaudet sekä väestön uutteruus ja vakava mielenlaatu tekevät sen kuitenkin maailman ensimmäiseksi kaupungiksi.
133. Käynti Neapelissa ja Vesuvius-vuorella.
1. Sananlasku sanoo: "Neapelin kun on nähnyt, voi rauhassa kuolla"; silloin on näet nähnyt mitä kauniinta on olemassa, jottei enempää muka enää saata toivoa. Tuo usein kuulemani lause mielessäni istuin junassa, joka aika vauhtia hetki hetkeltä kiidätti minua Etelä-Italian kauneinta rannikkoa kohti. Tie kulki joka paikassa halki viljavain vainioiden ja reheväin rotkojen, joissa näki viiniköynnösten kiehkuran tavoin kietoutuvan silkkipuiden runkojen ympäri sekä ojentavan hennot oksansa puusta puuhun, joten koko tarha oli aivan kuin vihreäin seppelten koristamana. Rypäleitä ei näin keväällä nähnyt, mutta sen sijaan sattui silmään aika ajoin tummanvihreä sitruuna- tahi appelsinipuu, jonka lehtien välistä näki hedelmien runsain määrin riippuvan oksilla, ja omituisinta kaikesta oli se, että sama puu latvastaan oli täynnä valkeita, tuoksuvia kukkia.
Saloja, tuollaisia laajoja asumattomia seutuja, joita kotimaassa rautateiden varsilla tuon tuostakin huomaa, en vielä missään täällä etelässä ole nähnyt, vaan joka paikassa kohoavat ihmisasuntojen valkeat kiviseinät, vihreine, enimmäkseen suljettuine puuluukkuineen, joka painaa koko rakennukseen omituisen kuolleen leiman. Katot ovat aivan litteät, joten talo mielestäni muistuttaa suurta korkeaseinäistä laatikkoa. Kaipaa kodikkuutta. Ja sitten on vielä jotain, jota suomalaisen silmä sanomattomasti kaipaa näissä Luojan siunaamissa viljavissa maissa: vettä, järviä, jokia, puroja. Tuon tuostakin näki virran uoman, näki siltoja siellä täällä johtavan sen yli, mutta vettä oli siinä tuskin nimeksikään. Jopa muutamassa paikassa näki virran puhtaalla hiekkapohjalla vaatteita levitettyinä kuivamaan, aivan kuten meillä kotona niitä nurmikolle hajoitetaan! Ja missä vettä oli, oli se omituisen harmaan kellertävää ja liejuista sekä enimmäkseen aivan matalaa.
Saavuttiin Välimeren rannalle. Nyt ei enää tarvinnut vettä kaivata! Laajana, äärettömänä, ihanan sinisenä levisi edessäni tuo mahtava meri, joka erottaa kaksi maanosaa toisistaan. Satuin saamaan asunnon läheltä rantaa, joten aina aamuin ja illoin pieneltä, ikkunan edessä olevalta parvekkeelta saatoin katsella kauas etelää kohti, josta kevään raikkaat tuulet puhalsivat. Caprin saaren jyrkät kalliot oikealta puolen sulkivat näköpiirin ja Sorrenton suloiset seudut vasemmalta kehyksen tavoin ympäröivät lahtea. Vielä enemmän mantereen puolella, vasemmalla, kohosi Vesuvion jättiläiskukkula, jonka huipusta lakkaamatta savua tuprusi, joten koko sen puoleinen osa maisemaa oli ikäänkuin harmahtavan harson verhomana.
Elämä kaduilla eroaa yleensä Italiassa paljon siitä, mitä meillä Suomessa on tottunut näkemään, mutta enemmän, kuin missään muualla, huomaa sitä Neapelissa. Useimmat kadut, varsinkin vanhemmissa osissa kaupunkia, ovat hyvin kapeat ja pimeät, korkeat kivitalot kun näet kohoavat niiden kummallakin puolen, ja suuri osa alakertojen asukkaista oleskelee kaiken päivää ulkona. Siinäpä elämää on! Mikä on missäkin touhussa ja toimessa: nikkari häärää höyläpenkkinsä ääressä; pesijätär hieroo vaatteita, aina toisinaan tyhjentäen likaveden kadulle ilman pitemmittä mutkitta; vihanneskauppias kiljuu kimakalla äänellä tavaroitaan kaupaksi; maidonmyyjä kuljettaa muhkeata lehmäänsä katua pitkin, aina vähän väliin pysähtyen sitä lypsämään sen mukaan kuin ostajia sattuu; suuret vuohilaumat liikkuvat siinä samaa tarkoitusta varten kuin lehmäkin; ja kymmenittäin kohtaa miltei joka askeleella pieniä mustasilmäisiä lapsukaisia, jotka mikä milläkin tempulla koettavat huomiota herättää ja siten almuja saada ohikulkijoilta. Kerjääminen on Neapelissa kehittynyt äärettömään määrään, joten tuskin voi kadulla liikkua kuulematta aina tuon tuostakin milloin vanhan, milloin lapsen, milloin kurjan raajarikon, milloin aivan terveen miehen surkealla äänellä huutavan: "Pieni roponen, hyvä herra!" Ei näy olevan halua työhön, vaan tuolla tavoin on elämä mukavampaa. — Omituinen seikka, joka täällä heti herättää huomiota, on se, miten äärettömiä kuormia pieni aasi saattaa liikkeelle saada, puhumattakaan siitä, että näkee hevosen välistä vetävän rattaita, joissa istuu viisitoista, jopa kaksikymmentäkin henkeä. Kylläpä siinä kohden olisi eläinsuojelusyhdistyksellä paljon tehtävää Välimeren rannalla.
2. Nousu Vesuviolle viehättää tietysti kaikkia Neapelissa kävijöitä, joten ne, jotka suinkin voimiensa puolesta siihen kykenevät, harvoin jättävät siellä käymättä? Sinne on tapana kulkea varsinkin kahta tietä: toinen mukavampi, johtaa sinne suoraan Neapelista, ja sitä myöten voi ajaa huipun juurelle, josta mäkijunalla pääsee miltei kraaterille asti; toinen tie Pompejin kaupungista päin on paljoa vaivaloisempi, mutta omituisuutensa takia hauskempi. Ensin ajetaan vaunuissa jonkun matkaa, sitten alkaa nousu hevosen selässä. Tätä kestää siksi, kunnes tullaan tuhkakummun juurelle, josta joko jalan voi astua ylöspäin, tai myöskin saattaa käyttää yllämainittua mäkijunaa. Tämä ei kuitenkaan vie aivan perille asti, vaan vielä on viimeistä jyrkännettä kiivettävä yhä enemmän kuumenevassa tuhassa, kunnes lopulta seisotaan savua suitsuavan jättiläiskraaterin reunalla. Omituinen tunnelma valtaa mielen tuolla ylhäällä. Lakkaamatta tupruaa ruskeaa savua paksuina patsaina noista suuren suurista aukoista maassa. Välistä näkee liekkien luovan niihin punertavan hohteen. Kellertävää tulikiveä on kraaterin seiniä koristamassa ja omituinen haju täyttää ilman. Tuhka, jossa seisoo, on aivan lämmintä ja monesta kohden ympärillään näkee hienoja savupilviä nousevan maankuoren alta, todistuksena siitä, mikä lakkaamaton tuli tuolla jalkojen alla hävitystyötään harjoittaa.
Näkö-ala kraaterilta saattaa kirkkaalla säällä olla suurenmoinen, mutta enimmiten estää milloin sumu, milloin tuulen merelle päin ajama savu näkemästä selvään niitä ihania maisemia, jotka edessä ovat. Kauan ei saa olla ylhäällä, sillä opas, joka sinne kuljettaa, tavallisesti ennen määrääjänkin kuluttua alkaa kiirehtiä. Mutta tällainen lyhytkin käynti Vesuviolla on kuitenkin jättänyt mieleen unohtumattoman muiston. On nähnyt luonnon jättiläisvoimin tekevän työtään, jota ei mikään ihmisnero ole voinut muuttaa tai toiseen suuntaan ohjata; on kuullut liekkien räiskynnän maan sisästä, jota ääntä vuosituhansia lakkaamatta on jatkunut; on tuntenut olevansa "tuhkaa ja tomua" Jumalan äärettömän ylevyyden rinnalla.
Kraaterista levinnyt tuhka peittää laajalta maan yltympärillä, joten siinä ei mikään kasvi enää voi elää, vaan koko maisema on kauttaaltaan yksi ainoa musta kukkula, jossa ei muita elonmerkkejä näe kuin junaa varten rakennettuja asemahuoneita toisella rinteellä, ja toisella muurattua kiertelevää tietä jalkamiehiä varten. Mutta alempana alkaa siellä täällä jokunen viheriä pensas, jopa pienoinen puukin ilmestyä tien varrelle. Ja kun vielä enemmän laskeutuu, on kohta kaunisten viinitarhojen keskellä. Aivan tulivuoren alla on useampia pikku kaupungeita, muiden muassa Uusi Pompeji, joka muinaisen samannimisen kaupungin vieressä nykyään kohoaa. Sieltä muutaman askeleen päässä on nähtävänä nuo laavan alta esille kaivetut, jotakuinkin hyvässä kunnossa olevat jätteet, jotka todistavat, että tuossa paikassa aikoinaan oli kukoistava kaupunki säännöllisine katuineen ja taloineen, julkisine kokoushuoneineen ja amfiteaattereineen. Kun astuu noita katuja myöten, joilla paikoittain huomaa rattaiden kuluttamia jälkiä kivityksessä, ja kun pistäytyy sisälle asuinhuoneisiin, joiden seinissä kuviakin vielä näkee maalattuna siellä täällä, saa hyvän käsityksen siitä, että tässä kaupungissa Kristuksen aikaan liike oli varsin vilkasta, ennenkuin laavavirta sen hautasi allensa v. 79. Kun vielä lisäksi näkee niitä erityiseen museoon koottuja tavaroita, jotka Pompejista on löydetty: pronssi-, puu- ja kiviastioita jos jonkinlaisia, aseita, kuvapatsaita ja maalauksia, niin edellämainittu käsitys yhä enemmän vahvistuu. Miten arvokkaita lähteitä historian ja muinaistieteen tutkimukselle onkaan täältä löydetty! Samassa museossa näkee myös muutamia tuhkan peittämiä, kivettyneitä ihmisruumiita. Kummallista on katsella niitä! Saattaa jäsenten jännityksestä ja kasvojen tuskallisista piirteistä aavistaa, mikä kauhu täytti mielen, kun äkkiä nuo onnettomat näkivät olevansa elävältä suljettuina hautaan, josta ei ollut mitään mahdollisuutta paeta.
Suurenmoisen hirveältä mahtoi tosiaan aikoinaan näyttää tuo Vesuvion purkaus, joka hautasi allensa Pompejin sekä sen läheisyydessä olevan toisenkin kaupungin, Herkulanumin. Voi mielessään kuvata, miten tuliliekit silloin leimahtelivat kraaterin suusta, miten kuumat mahtavat laavavirrat vyörivat laaksoon rinteitä myöten, miten kaikki elävät olennot päistikkaa paeten koettivat henkeään pelastaa, miten tuskanhuudot sekä ihmisten että eläinten mahtoivat kaikua yli tienoon. Ja lopulta, hävitystyön tauottua, olivat noitten sitä ennen kukoistavien kaupunkien sijalla höyryävät laava- ja tuhkaläjät todistamassa ihmisvoiman mitättömyyttä luonnon jättiläis voiman rinnalla.