Molemmille tuli kyyneleet silmiin. "Et sinä, Matti, ole minulle mitään velkaa", sanoi leski. "Minkä olit isälleni velkaa, sen olet kunniallisesti kuolinpesälle maksanut."
"Teidän suvullenne olen minä ainaisesti velkaa omasta ja omaisteni toimeentulosta", sanoi Makkonen, jolla jo itsellä nyt oli kahdeksan lasta. "Älkää hyljätkö sitä pientä korvausta, minkä minä nyt, mitään rasitusta siitä tuntematta, voin tarjota hyväntekijäni tyttärelle. Voisinko milloinkaan unohtaa, kuinka tekin olitte hyvä minulle, orporaukalle!"
Näin pelasti Jumala lesken puutteesta tuon kiitollisen Makkosen kautta. Eikä tämä kerta jäänyt ainoaksi. Sillä niin kauan kuin lesken lapset vielä olivat pieniä, toi Makkonen vuosittain hänelle lahjaksi maantuotteita. Ja yhä oli hän niin arkatuntoinen, että väitti vaan maksavansa vanhoja velkoja.
"Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet."
"Ei itku hädästä päästä, parku päivistä pahoista."
"Lupaus hyvä, anto parempi."
"Miehen sana miehen kunnia."
93. Korpiemme raivaajille.
Synkkä metsä ennen peitti salomaita Suomenmaan,
Tuskin lomiin korpikuusten pääsi päivä paistamaan;
Ikihongat, satavuosin paikoillansa seisoneet,
Kauvan peitti isänmaamme päivärinnat, jyrkänteet.
Kauvan kaikui korpimailla vihellykset kontion;
Herrana se siellä liikkui, kuninkaana kuusikon.
Mahtavana, vapahana, kuni ikikuuset nuo,
Kulki kotiseudullansa metsän herra vankka tuo.
Mutta kaukaa idän puolta kuului kummat kohinat,
Aamusilla päivää vasten väikkyi savuhattarat.
Silloin tällöin korpimailta kuului isku kirvehen.
ääntä tuota oudostellen painui karhu korpehen.
Mutta yhä lähemmäksi kohu kumma kulki vaan,
Luonnon vanhaa hiljaisuutta häiriellen tullessaan. —
Suomen kansa siellä kulki etsinnässä isänmaan.
Löytänyt sen täällä oli, kävi kodin laitantaan.
Perheinensä tänne saapui kaukaa uutisasukas;
Mies ol' vankkahartehinen, tanakka ja voimakas.
Silmäyksen ympärilleen heitti ajatuksissaan,
Kontin laski seljästänsä, loihe siitä lausumaan: