— Sinusta se vasta metsämies tulee!
Olikin se Pekka nyt miestä mielestään. Kaiken talvea oli jänislanka ollut pellon alla aidan raossa ja melkein joka päivä oli hän käynyt pyydystään kokemassa, mutta aina oli se ollut tyhjä. Nyt oli siihen vihdoinkin käynyt, kun ei sitä enää osannut odottaakaan. Pekan posket hehkuivat, silmät loistivat ja voiton riemulla riiputteli hän saalista takajaloista. Kaikki muut häntä kehuivat, äiti vaan ei mitään virkkanut. äänetönnä hän vaan hämmenteli puuropataa lieden päällä, sitten sanoi hän:
— Pupu parka! Kun toki raatsit pihajäniksen tappaa!
Pekka ei ollut ensin kuulevinaankaan. Äidin säälitteleminen häiritsi kuitenkin hiukan hänen iloaan ja hän koetti puolustella itseään sillä, että sanoi:
— Itsepähän kävi lankaan!
— Vaan kukas sen pani sen langan?
Mutta siitä ei Pekka välittänyt, virkkoi vaan:
— Nyt niitä vasta oikein aletaan pannakin lankoja!
Eikä hän nyt koko talvena joutanut muuta tekemään eikä ajattelemaan kuin jänislankojaan. Päiväkaudet hiihteli hän talon takalistolla ja missä vaan oli pupu polkua tehnyt aitain alatse laihopeltoihin tai tepastellut syönnöksillään haapapuiden ympärillä, siihen sitoi Pekka pyydyksensä ja oppi vähitellen niin taitavasti niitä asettelemaan, että oli melkein ainainen jänisrokka mökin padassa porisemassa. Hyvin ne talonväet siitä Pekkaa kehuivat ja kylässäkin häntä kiiteltiin. Mihin hän vaan tuli, sanottiin hänestä: — Tämä Pekka se vasta poikaa on! — Äiti vaan ei koskaan kiitellyt. — Kaulastaanpahan on taas kuristunut. Kuinkahan kauvan lie tuokin kitunut! oli hänen tapanaan surkutella.
Yksi oli kuitenkin Pekalla huoli, se, ett'ei saanut käymään lankaansa sitä jänistä, jota olisi mielensä kaikista enimmin himoinnut. Se oli pihajänis sekin, joka kaikilla uusilla lumilla laukkaili talon ympäryksen jälkiä täyteen. Se oli tullut sen entisen pihajäniksen sijaan, joka oli Pekan ensimmäinen saalis, niinkuin uusi jänis usein ilmestyy entisen olinpaikoille.