Hauska oli matka kirkolle jouluaamuna. Virkut olivat hevoset; keveästi luistivat reet sileällä tiellä; kulkuset soivat kimeästi. Metsä molemmin puolin tietä lepäsi pimeässä varjossa; mutta tähdet taivaalla tuikkivat, ja valkoinen lumi tiellä ja tien vieressä valaisi himmeästi kuljettavaa tietä.
Samassa jo metsä loppui. Joka akkunasta koko kirkonkylässä näkyi loimuava takkavalkea. Käyden ajettiin kirkkomäkeä ylös. Siinä voi jo kirkon akkunoissa erottaa joka kynttilän erikseen, ja korkea torni haamotti tähdikästä taivasta kohden.
2. Jumalanpalvelus oli jo aljettu, kun astuttiin kirkkoon. Äiti tahtoi Väinöä istumaan kanssansa penkkiin; mutta vaikka kirkossa oltiin, pani Väinö vastaan. Oikealla puolen käytävää, jossa muut miehet istuivat, piti hänenkin istua, ja uskaliaasti seurasi hän Johannesta, jättäen naiset omaan huomaansa.
Ensin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista. Satoja kynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja penkkien väliseinillä. Lukkari veisasi ankaralla äänellä, mahtavasti johtaen miesten vakavia, höriseviä, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita ääniä. Penkeissä istui monta hyvin tuttua, ja käytävillä seisoi lapsia vanhempinensa, nojaten penkin seiniin. Juuri keskellä kirkkoa, jossa käytävät ristitsevät toisiaan, seisoi Takalan muori, pikku Liisa piti häntä lujasti hameesta, mutta Jooseppi, joka oli Väinön ikäinen, piti totisena molemmin käsin lakkiaan leukansa alla.
Virsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussaan seisoi alttarin edessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti kaikui hänen äänensä kirkossa ja hän näytti niin oudon vakavalta.
Sitten alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen ehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla. Tuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo juhlallisessa puvussa isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat kotona olleet; ehkä koti yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Kaikki tuntui niin pyhältä. Pyhältä näytti kansa, joka hartaudella veisasi. Pyhältä se kirkas valo, jonka joulukynttilät loivat kirkkoon. Ja niin sanomattoman lempeältä kuului isän ääni, kun hän alttarilta lausui: "älkäät peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja."
Niistä sanoista hän sitte saarnasi.
Pyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein kiitoslaulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto." Kuvat alttaritaululla, Vapahtaja ja lapset, joita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä, näyttivät elävän, ja he hymyilivät pyhästä ilosta.
97. Suomen luonto.
1. Suomen luonto on milloin hymyilevän kaunis, milloin synkän surumielinen. Melkein kaikkialla tapaa siinä ylängöitä, laaksoja, vesiä ja soita. Ylängöt ovat tavallisesti havumetsäisiä kumpuja, mäkiä ja kangasmaita. Laaksoissa nähdään lehtimetsiä, viljeltyjä maita ja kyliä. Vedet ovat milloin jokia ja koskia, milloin sinertäviä sisäjärviä. Suot ja nevat ovat vesiperäisiä maita, joiden pinnalla silmä näkee vaan sammalta ja muutamia kitukasvuisia puita.