Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,
noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,
noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani
niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan;
nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,
kultia lähteissään heitellen yli maan,
tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt
Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;
tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön,
ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.
Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket
tuolla sun helmassas, seurass' ystävien!
Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,
polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.
Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin
kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen,
nähnyt valtavat hahmot sen sekä rohkeudella
taas tulevaisuuden verhoa nostellut;
nähnyt kaunoiset unet maalleni,
toivonut sille, toivonut taivasten antimet runsaimmat,
toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,
teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen...
Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään
tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!
Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,
valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,
kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,
muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.
102. Sylvia-linnun laulu kesäpäivänä Kangasalla.
Ma oksalla ylimmällä
oon Harjulan seljänteen.
Niin kauas kuin silmään siintää
näen järviä lahtineen.
Kas, Längelmänvesi tuolla
vöin hopeisin hohtelee,
ja Roineen armaiset aallot
sen rantaa hyväilee.
Kuin lemmikin sulosilmä,
niin kirkas, niin sininen,
on välkkyvä Vesijärvi,
mi hiljalleen keinuen
tuoll' hiipivi heidän luokseen
ja satoja saariaan
niin hellästi tuuditteleepi
kuin emonen lapsiaan.
Vaan ympäri lehtorantain
on hongikko mietteissään
ja vanhuksen lailla katsoo
kuin lapset lyö leikkiään,
ja peltojen laihot heitä
ne tervehtii aaltoillen
ja niittyjen kukkivat nurmet
luo tuoksuja tuulehen.
Mik' aarre, oi köyhä Suomi,
ois sulosi vertainen!
Tuon järvies sinivälkkeen,
tuon hopeisen, kultaisen!
Jos murhe tai riemu nostaa
tääll' lauluhun säveleet,
niiss' ainian kuvastuupi
nää kirkkahan-sinervät veet.
Mä vaan olen lintu pieni
ja siipeni heikot on;
vaan oisinko uljas kotka,
niin nousisin lentohon,
ja nousisin taivoon asti
luo Jumalan istuimen,
ja nöyrin, hartahin mielin
näin laulaisin rukoellen:
Oi taivahan pyhä Herra,
sä isämme armias!
Ah, kuink' on sun maasi kaunis,
kuink' ihana taivahas!
Sä järveimme säihkyellä
suo lempemme tulta vaan!
O Herra, intoa anna
ain' maatamme rakastamaan!