(Virolainen laulu).
Yksinäin, yksinäin
täytyy pois mun rientämäin!
Silmän täyttää kyynel karvas,
loitos jäi mun maani armas,
kauas kallis synnyinmaan'.
Synnyinmaan', synnyinmaan'!
konsa taas sun nähdä saan?
Konsa kumpus mulle loistaa,
sylis hellä huolen poistaa
kaipaavalta kyynelin?
Kyynelin, kyynelin
vierahissa kuljeksin.
Tääll' ei äidinkieli kaiu,
huuliltain ei laulut raiu.
Kaukana on äidinkiel'!
Äidinkiel', äidinkiel'!
Lemmekäs kuin äidin miel'!
Vieras kiel' on outo, vento,
tuosta taukos laulun lento —
Vieras ään' on lemmetön.
Pohjolain, Pohjolain!
Siell' on hauska vaeltain!
Siellä vienot lauluin liikkuu,
kukkasilmikot ne kiikkuu
päällä niittyin loistavain.
116. Antti sedän pakinoita.
1.
Oli suuri ilopäivä Kuusiston Laurilla, kun hänen setänsä, urkuri Antti Arvola, tuli Kuusistoon muutamiksi päiviksi kalastelemaan. Kuusiston läheisyydessä oli näet muutamia pienempiä järviä, joista kesäisin sai runsaasti ahvenia. Lauri, kaksitoista-vuotias kansakoululainen, sai noilla kalaretkillä olla sedän mukana. Antti-setä piti paljon pienestä kalastus-toveristaan. Hän oli puhelias mies, ja milloin ei kala ottanut oikein syödäkseen tai milloin hiljalleen soudeltiin pitkin järven selkää, silloin Antti setä jutteli Laurin kanssa monenmoisista asioista. Ujostelematta uskalsi Lauri sedältä kysellä, mitä vaan halusi. Ja paljon oli Laurilla kyseltävääkin, koulussa oli näet pojan tiedonhalu herännyt.
"Kuulkaapas, setä", sanoi Lauri, kun he veneessä istuivat onkimassa Särkijärven selällä, "se meidän Matti renki ei osaa edes nimeänsä kirjoittaa, vaikka on jo vanha mies."