"Eihän se niin kummallista ole", vastasi setä, "onhan vanhemman kansan joukossa vielä sellaisia, jotka sitä taitoa eivät osaa, kun he lapsuudessaan eivät ole saaneet mitään koulua käydä."
"Mutta parissa viikossahan tuon taidon oppisi", virkkoi Lauri. "Kun vaan kirjaimet oppii ja tavata osaa, eihän se ole konstikaan."
"Eihän se niin vaikea taito olekaan, kun sen saa nuorena oppia."
"Kukahan lienee kirjoitustaidon ensin keksinyt?"
"Se on vähitellen keksitty. Muinaisajan ihmiset koettivat monella tavalla saattaa ajatuksiansa näkyvään muotoon. Alkuperäisin tapa oli piirtää esineiden kuvia merkitsemään niitä vastaavia sanoja. Nuo kuvat aikojen kuluessa muodostettiin yhä yksinkertaisemmiksi piirteiltään, kunnes niistä vähitellen kehittyi kirjaimia, joilla merkittiin äänteitä."
"Missä maassa on kirjoitustaito ensin keksitty?"
"Vanhassa Egyptissä. Sen vanhimmat kirjalliset muistomerkit ovat piirretyt jo noin neljätuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymää."
"Kylläpä ovat vanhoja."
"Nykyään, kun kirjoitustaito on niin yleinen, emme oikein pysty käsittämäänkään, miten suurenmoinen tämän taidon keksiminen on alkujaan ollut. Paljon on ihmishenki saanut ponnistella, ennenkuin se kömpelöistä ja hämäristä kuvakirjoituksista on johtunut kirjaimien keksimiseen ja käyttämiseen. Senpä vuoksi kirjoitustaito nykyäänkin vielä esim. Afrikan tai Australian raakalais-ihmisistä tuntuu kerrassaan ihmeelliseltä, jopa yliluonnolliselta. Muistuu mieleeni eräs tapaus, joka sattui englantilaiselle lähetyssaarnaajalle Williams'ille Rarotongan saarella, joka oli yksi Austraalian saarista.
"Kun hän eräänä aamuna tuli kirkon rakennus-paikalle, huomasi hän unohtaneensa kulmamitan kotiinsa. Hän otti lastun ja kirjoitti siihen hiilellä muutamia sanoja vaimolleen pyytäen häntä lähettämään kulmamitan. Sitten kutsui hän luoksensa erään saaren asukasten päämiehistä ja sanoi hänelle: 'vie tämä vaimolleni!' Mies, joka oli hyvin vilkasluontoinen, katseli lähetyssaarnaajaa aivan hämmästyneenä sanoen: 'Tämä lastuko on minun hänelle vietävä? Sittenpä on hän pitävä minua ihka hupsuna ja toruva minua turhasta juoksusta.' 'Ei suinkaan' vastasi Williams, 'mene sinä vaan lastullesi kiireesti!' Kun mies huomasi täyttä totta tarkoitettavan, otti hän lastun ja kysyi, mitä hänen tulisi Williams'in vaimolle sanoa. Williams vastasi: 'Sinun ei tarvitse sanoa hänelle mitään; lastu sanoo hänelle kaiken, mitä hänen tarvitsee tietää.' Tästä kummastui mies yhä enemmän ja piti mahdottomana, että lastu, jolla ei mitään suuta ole, voisi puhua. Uudistetusta käskystä riensi hän kuitenkin perille ja antoi siellä lastun Williamsin rouvalle. Tämä luki siinä olevan kirjoituksen, heitti sen maahan ja toi miehelle kulmamitan. Mies oli ihmeissään ja kysyi: 'Mistäs tiesit sinä että miehesi tarvitsee kulmamittaa?' 'Lastuhan sen sanoi.' 'Mutta minä en kuullut lastun mitään puhuvan', intti mies. 'Minäpä kuulin', sanoi rouva; 'lastu antoi minulle tietää, mitä mieheni tarvitsee; vie nyt kiireesti kulmamitta hänelle!' — Mies nosti lastun maasta ja lähti juoksemaan kylän kautta työpaikalle, lastu toisessa, kulmamitta toisessa kädessä. Ja vastaantulijoille uhosi hän Englantilaisten muka suurta viisautta, kun he saavat lastutkin puhumaan.